Luminen puistometsä ja peurat

Oli kaunis luminen talvipäivä, mutta tiesin seuraavana päivänä sään muuttuvan ja lumen sulavan - jopa lähes kokonaan pois. Olin lukenut niin lehdestä. 

Olin kahden vaiheilla, lähdenkö vai en, sillä kello oli jo paljon. Yksi iltapäivällä. Olin kuitenkin tehnyt uudenvuodenlupauksen, jossa lupasin ulkoilla ja tehdä pikku retkiä enemmän - joten lähdin matkaan. Kohti Hämeenlinnaa. Kohti Aulangon puistometsää ja luonnonsuojelualuetta.

Lumisten männyn oksien suojasta oli hyvä katsella maisemia kuusten latvojen korkeudelta. Olo oli kuin oravalla pesässään.

Ja hyvä oli, että lähdin. Aulangolla oli kaunista. Myös näin keskellä talvea. Ja täytyy sanoa, että varsinkin näin keskellä talvea.

Joutsenlampi oli jäässä ja lumen peitossa. Jalanjäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin ulkoilijoita ja katselijoita. Pöydät ja penkit olivat paikoillaan odottamassa innokkaita retkeilijöitä - ja kevättä.

Heti alkumetsässä näin pienen kuusen, jonka lumi oli koristellut epätodellisen kauniiksi. Onko tuo edes mahdollista? Se oli kuin maalauksesta. Joku taiteilija onkin sanonut, että luonto on maailman suurin taidemuseo. Niin totta!

Tavalliset kuusen oksat voivat olla lumisina uskomattoman koristeelliset.

Tietä pitkin kävellessäni näin vasemmalla puolellani lumen kuorruttamia lehtikuusia. Jäin niitä hetkeksi ihailemaan: vanhat ja vähänkin erikoisemmat  puut ovat heikkouteni. Kylläpä ne näyttivät valoisilta valkoisessa lumipuvussaan... 

Lehtikuusikko on talvella lumen aikaan valoisa paikka

Kävelin hiljalleen eteenpäin kohti näköalapaikkaa katsellen puolelta toiselle. Joka askeleella mieleni rauhoittui yhä enemmän ja enemmän, ja aloin nauttia olostani. Olipa hyvä, että tulin tänne.

Talvinen Metsälampi, joka näyttää nukkuvan talviuntaan.

Tällaisena pilvisenä talvipäivänä, jolloin sininen taivas hivenen kuultaa pilvien lävitse ja maa on lumen peitossa, valo on omanlaisensa. Pehmeä. Lempeä. Ja se näkyy valokuvissakin. Teräviä varjoja ei näy missään.
  

Pilvisellä säällä valo on pehmeää - jopa unenomaista. Päivän hämärtyessä tuntuu kuin pilvet laskeutuisivat puiden tasolle, ja taivaan ja maan raja häviäisi.

Kävelin näköalatornin luokse ja nousin portaita alatasanteelle. Itse torni oli talviaikaan kiinni, mutta alatasanteeltakin näki paljon kauemmaksi kuin alempaa varsinaiselta näköalapaikalta. Kuinka kauniita lumiset männyt olivatkaan tässä valossa! Olisipa kotini ikkunoistakin samanlaiset näköalat...  Seisoin tornissa pitkän aikaa ja vain katselin maisemia ja nautin rauhasta ympärilläni. Paikalla ei ollut ketään muuta.

Aulangon graniittinen näköalatorni on talvella suljettu, mutta alimmalle näköalatasanteelle pääsee portaita pitkin kiipeämään talvellakin.

Näköala Aulangon näköalatornin alimmalta tasolta kohti Aulangon järveä.

Kiertelin näköalatornin alimmalla tasolla ja ihailin talvimaisemia - kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muuta. Joka aukosta näkyi vähän erilainen maisema.

Luminen mänty sinisen hetken aikaan, juuri ennenkuin rupeaa hämärtymään.

   

Alhaalla näköalapaikka ja suoraan edessäni - itse näköala.

Mänty on koristeellinen ja maalauksellinen puu.

Mutta kello läheni jo puolta neljää, alkoi jo hämärtää ja tiesin, että pimeys laskeutuisi kohta metsään. Oli lähdettävä paluumatkalle.
 
Kävellessäni lumista tietä pitkin kohti parkkipaikkaa näin oikeassa silmänkulmassani liikettä. Peura! Täällä?! Voi, kunpa saisin siitä valokuvan! Ounastelin, että peura ehtisi lähteä karkuun, jos alkaisin kaivella vanhaa kameraani repustani. Hämärsikin jo, eikä kamerassani ollut edes kuvanvakainta. Oli tyydyttävä matkapuhelimeni kameraan, päätin.

Peura pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Miksi ne aina tekevät niin? Se katseli minua hetken, päätti, että olen vaaraton ja käveli eteenpäin. Kohta perässä tuli toinenkin peura - ja kolmas. Ne olivat liian kaukana ja oli liian hämärää, että olisin saanut hyviä kuvia. Mutta kuvasin kuitenkin. Sitten tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Peurat säikähtivät jotakin, en tiedä mitä, kääntyivät ympäri ja juoksivat takaisin metsään.

Peurat Metsälammen rannalla Aulangolla. Kolmas peura on vasemmalla lumisten puiden oksien takana melkein piilossa,

Peurojen näkeminen ilahdutti minua. En ollut osannut odottaa tällaista. En edes tiennyt, että Aulangon puistossa on peuroja. Mutta miksei olisi? Sehän on laaja luonnonsuojelu- ja ulkoilualue, ja ympärillä on paljon metsää.

Luontoon kuuluu eläimet. Minkälaista olisi kulkea metsässä, jossa ei olisi lintuja eikä oravia, kettuja ja muita elollisia olentoja? Sellainen paikka herättäisi huolta. Mikä paikassa on vikana?  Yksi Aulangon puiston vetonauloista onkin Lumme- ja Metsälammen vesilinnut kesäaikana. Eikä syyttä... 

Runsas ja monipuolisen kasvisto ja puusto, eläimet ja vesistö yhdessä luovat runsauden mielikuvan. Ja se on elinkelpoisen paikan merkki. 

Ei ihme, että tällaisissa paikoissa viihdytään. Ja että nämä paikat toimivat inspiraation lähteinä, kun ideoimme, hahmottelemme, suunnittelemme ja rakennamme omia pikku puutarhojamme. Se on yksi syy, miksi näissä paikoissa käyn. Ideat ja mielikuvat. Ja ne tuon mukanani kotiini.



(Retki Aulangolle Hämeenlinnaan on tehty 24.01.2018.)