Auringonpaistetta kuohuvalla Myllykoskella

Seisoin kapealla kävelysillalla, joka tärisi alla virtaavan kosken voimasta. Hetki oli hieman pelottava, mutta mykistävä. En enää ihmettele, miksi ihmiset tulevat koskia katsomaan. Ja miten minäkin olin tänne joutunut?

Yllättäen. Olin tulossa erään tuttavani luota, kun huomasin tienreunassa kyltin Myllykoski. En kääntynytkään moottoritielle kuten normaalisti, vaan jatkoin matkaani seuraavaan tieliittymän luokse ja käännyin kyltin osoittamalle pienelle parkkipaikalle.

Parkkipaikka oli täynnä autoja. Ei ihme, sillä ilma oli aurinkoinen, linnut lauloivat ja oli lämmintä, lähes kesä. Täydellinen retkeilyilma! Lähdin siis uteliaana kävelemään kohti koskialuetta, eikä mielikuva pettänyt minua. Koski kuohui ja ryöppysi kunnioitusta herättävällä tavalla. 

Myllykoski kuohuu ja pauhaa varsinkin keväisin

Pauhu oli valtava ja vesimassojen iskeytyminen kiviin ja rantaan jytisytti kävelysiltaa pelottavalla tavalla. Päätin kuitenkin luottaa sen kestävyyteen, sillä olihan silta ollut jo kauan siinä. Ja kestänyt. Mutta myönnän, että mielessäni kävi ... entä jos ...

Koskissa vesi ei putoa vapaana kuten vesiputouksissa, mutta silti Myllykoskessa oli paikkoja, jotka olivat kuin pieniä vesiputouksia.

Reitti  houkutteli kävelemään eteenpäin. Kävelin hiljakseen ympärilleni katsellen joen rantaa pitkin alaspäin. Joki haarautui eri haaroiksi, veden kulku sivuhaarassa hidastui ja paikoitellen jopa lähes pysähtyi suvantopaikaksi. 

Paikalla oli paljon kalastajia, nuoria ja vanhempia miehiä, perhokalastusvälineidensä kanssa. Kirjolohi on yleisin kalasaalis, luin.

Siellä seisoessani ja jokea katsellessani mietin omalle pihalleni suunnittelemaani pikku lampea, vertasin sitä tähän koskeen ja joen haaroihin, ja tajusin, kuinka mitätön hyttysen kutupaikka lampeni olisikaan. Kalpea heijastus jostakin todellisesta, luonnon muovaamasta. Mietin, olisikohan vain hyväksyttävä, ettei oma piha rajaudu mihinkään luonnon vesistöön, ja tarvittaessa vain lähdettävä isompien vesien äärelle. Hmmm... tätä asiaa ajatellaan vielä.

Vantaanjoen Myllykosken pääväylästä haarautui tällainen sivuhaara, jota lähdin seurailemaan. Monen päivän lämmin ajanjakso sai puiden lehtien silmut aukeamaan ja keväinen vaalea vihreys levisi kaikkialle ympärille.

Luonnon kasvuvoima on täällä Suomessa valtava. Veden ympäröimän puun juuristoalueellakin alkaa kasvaa vaikka mitä: mm. saniaisia.

Pienen niemen kärjessä kasvoi paitsi keltaisia rentukoita myös tällaisia keltaisia mukulaleinikkejä.

Myllykoskesta lähtevän joen sivuhaarassa virta hiljeni ja hiljeni, ja tästä kuvasta vasemmalla vesi oli aivan peilityyni ja oikealla vesi yhtyi takaisin Myllykoskeen. Huomaa keväinen vihreys kaikkialla!

Käännyin takaisin ja suuntasin kulkuni Koskikaran luontopolulle, ulkoilureitille. Polku oli saanut nimensä linnun mukaan, joka talvehti koskella. Koskikaraa en nyt kuitenkaan nähnyt, se oli varmaan jo muuttanut pohjoiseen pesimään. Olihan jo toukokuu. 

Vanhalta maantiesillalta (joka ei johtanut enää mihinkään) katselin vielä hetken Myllykoskea ja edessä avautuvaa maisemaa. Alhaalla vasemmalla kanootilla saapunut pariskunta lähti tutkailemaan samaa maisemaa, jossa itse äsken kuljeskelin.

Koskikaraa en enää toukokuussa nähnyt, mutta eteeni tuli lanttuperhosia, josta kuva yllä. Näin myös auroraperhoskoiraan, mutten saanut siitä julkaisukelpoista kuvaa.

Ennen Myllykoskea Vantaanjoki virtasi näin rauhallisesti. Tässä keväistä vihreyttä rantaniityllä, jossa kasvoi mm. valkovuokkoja. Niitty on ns. tulvaniitty.

Valkovuokko on varsinainen äitienpäiväkukka. Toukokuun toisena sunnuntaina aina kukassa - ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa.

Luontopolulla polut ja pitkospuut olivat hyväkuntoisia. Maasto oli mäkistä ja vaihtelevaa, oli nousua ja laskua, mutta myös tasaista kulkua joen rannalla.

Pitkospuut olivat alueella hyväkuntoisia ja niitä oli paljon. Tässä ne olivat todella tarpeen.

Edellisten pitkospuiden vierellä kasvoi tällaisia kevätkukkia eli kevätlinnunsilmiä.

Ja kukkia: sinivuokkoja, valkovuokkoja, leskenlehtiä ja kevätlinnunsilmiä, oli aivan pitkospuiden vieressä ja lähimaastossa paikoitellen isoina mättäinä. Aurinkokin paistoi ja kirkasti kaikki värit ympärillä. Kuinka kaunista!

Sinivuokkoja kasvoi laajoina mättäinä kuusikossa.

Sinivuokot ilahduttavat aina silmiäni. Ne eivät ole yhtä yleisiä kuin valkovuokot.

Pitkospuita kulkiessani ja ympärille katsellessani mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä yleensäkin, ja jostakin uudesta, joka oli vasta muotoutumassa, muttei  vielä hahmottunut. Tällainen asteleminen valmista polkua pitkin on hyvin terapeuttista, sillä se ei vaadi koko huomiotani.

Mutta niinhän sanotaan, että luonto rentouttaa ja parantaa. Olisiko se tätä? Ajatusten vapaata virtaamista ja lopulta niiden selkiytymistä järkeviksi ajatuksiksi ja tulevaisuuden suunnitelmiksi? Toivottavasti. 

Tänne on tultava uudestaan. Paikka henkii selvästi hyvää energiaa...