Sillä mikä on vähemmän kiinnostavaa kuin pusikoituva ja metsittyvä vanha pelto tai viljelys. Tasainen alue, jossa kasvaa pajuja ja pieniä lehtipuita, muutama kuusennäre siellä täällä. Yleisilme on epäsiisti, sekava ja tasapaksu. Tylsä.
Ja kuitenkin, sieltäkin löytää kaikkea mielenkiintoista ja kaunista. Varsinkin tykkylumen aikaan, kuten nyt, sekä lämpiminä ja aurinkoisina kesäpäivinä, kun niittykukat kukkivat ja paikka kuhisee perhosia ja lintuja. Silloin paikka on varsinainen aarreaitta.
Ja tällainen paikka löytyy tonttimme vierestä, kun vain astahdan kahden kuusen välistä ja hyppään pienen ojan ylitse. Suoraan kaupungin maille.
Siinä seisoessani, peltotiellä, katsahdin vasemmalle ja oikealle, ja mitä näinkään? Tie oli täysin tykkylumen painosta kaartuvien oksien ja nuorien lehtipuiden peitossa. Tietä tuskin erotti ympärillä olevasta ryteiköstä.
Lumi oli vastasatanutta, valkoista, pehmeätä ja puhdasta, eikä siellä ollut edes eläinten jälkiä. Luntakin oli polviin asti. Siis hyvä hetki lähteä kiertämään peltoa ja kahlaamaan joelle päin.
Heti alkumatkasta jäin ihailemaan täydellistä kaarta... kuinka kaunis ja runollinen muoto... |
Nyt talvella, tykkylumen aikaan, maisema pellolla oli muuttunut täysin. Paikka ei enää ollutkaan epämääräistä pusikkoa silmänkantamattomiin, vaan valkoinen satumaailma. Maisema oli hyvin maalauksellinen.
Tiesitkö, että valkoista väriä pidetään paratiisin värinä? Se kun heijastaa tehokkaimmin auringonvaloa ympärilleen - ja pitää silti sisällään kaikki värit. Näin olen itse asian selittänyt itselleni.
Valkoinen värinä symboloi myös viattomuutta, puhtautta ja iloa. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, että lumi on valkoista? Kiinalaisessa ja intialaisessa perinteessä valkoista taas pidetään surun ja kuoleman värinä. Sekin ajatus on järkeenkäypä, kun talvella katselee ympärilleen. Nyt kun kasvikunta, ja osa eläinkunnastakin, nukkuu talviuntaan kevättä odotellen.
Kaunista on, eikö? Mutta puolessaväliä tätä suoraa käännyin takaisin. Lumihangessa kahlaaminen polvia myöten oli aika raskasta - ja takaisinkin olisi käveltävä. Joki saa odottaa vähälumisempaa aikaa. |
Ja jo peltotietä kävellessä katse etsiytyy tien reunoihin ja sen ympärillä olevaan ryteikköön, ja löytää sieltä ne kevään ensi perhoset, ensi lehdet ja ensi kukkaset.
Ja nuo pusikot ovat monen metsäneläimen suosikkipaikkoja. Siksi siellä on paljon kauriin jälkiä, ja hirviemo kuulema synnyttää siellä joka vuosi poikasensa. Näin eräs metsämies kertoi minulle viime kesänä. Ja kesällä siellä on valtavasti linnunpoikasia. Tällainen ympäristö on niille ihanteellinen.
Peltotien varressa kasvaa paljon niittykukkia, ja koska siellä on valoisaa ja paikka on tuulensuojassa, perhosiakin on paljon. Tässä sinisiipi ja minä katselemme toisiamme. |
Komealupiini kasvaa tämänkin peltotien reunalla. Vaikka se luetaankin haitalliseksi vieraslajiksi, sen kukat ovat komeat. Nimensä mukaisesti. |
Loistokurjensiipi on ojentautunut ihmettelemään kuvaajaa. Ympärillä hiirenvirnoja, joita rakastan. Lähiluontoa parhaimmillaan. Ja kuka väittää, että tämä ei olisi kaunista... |
Minä ainakin nautin näistä kauniista, talvisista maisemista. Valkoinen lumi maalaa ryteikötkin kauniiksi! Hyvin kiteytetty, että kaikella on aikansa!
VastaaPoistaNiin minäkin nautin näistä lumisista maisemista. Nyt on aivan upea talvi!:)
PoistaJa kesä tulee sitten aikanaan, joka ikinen vuosi. Silloin on mukava touhuta ulkona yötä myöten, kun on valoisaa. Nyt teen muuta, remontoin ja luen kirjoja. Ja hyvä niin.
Kauneutta on paljon. Pitää vain osata nähdä. Mukavaa talvipäivää sinulle! :)
VastaaPoistaHyvää talvipäivää sinullekin, Pipo-otus!:)
PoistaKauneutta on tosiaan kaikkialla, mutta joskus täytyy oikein tietoisesti opetella sitä löytämään ja näkemään. Mutta sen opettelu kannattaa, maailma kun näyttää sitten paremmalta paikalta olla ja elää.
Ei voi kukaan väittää ettei olisi kaunista. Ihastuttava paikka, kun sen noin toit esille.
VastaaPoistaVoi sentään, hirviemo synnyttää siellä vasansa. Saa olla rauhassa...
Viime kesänä kun kuvausreissun jälkeen palasin tuota peltotietä pitkin kotia, niin metsästäjä pysäytti autonsa ja kysyi, että tiedänkö tuosta hirviasiasta. Hauskinta oli, että menomatkalla olin miettinyt, että oikaisisinkohan tuon ryteiköityneen pellon poikki. Se kun olisi lyhentänyt matkaa aika paljon. Sillä kertaa olisin voinut kokea parhaimmillani/pahimmillani yllätyksen... Onneksi hirviemo sai olla minulta rauhassa sillä kertaa, mutta metsästäjät tarkkailivat tilannetta päivittäin. Autojen äänien perusteella.
Poista