Kauneus on katsojan silmissä

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Siellä, missä joku näkee kauneutta ympärillään, toinen näkee vain mitätöntä joutomaata.

Sillä mikä on vähemmän kiinnostavaa kuin pusikoituva ja metsittyvä vanha pelto tai viljelys. Tasainen alue, jossa kasvaa pajuja ja pieniä lehtipuita, muutama kuusennäre siellä täällä. Yleisilme on epäsiisti, sekava ja tasapaksu. Tylsä.

Ja kuitenkin, sieltäkin löytää kaikkea mielenkiintoista ja kaunista. Varsinkin tykkylumen aikaan, kuten nyt, sekä lämpiminä ja aurinkoisina kesäpäivinä, kun niittykukat kukkivat ja paikka kuhisee perhosia ja lintuja. Silloin paikka on varsinainen aarreaitta. 

Ja tällainen paikka löytyy tonttimme vierestä, kun vain astahdan kahden kuusen välistä ja hyppään pienen ojan ylitse. Suoraan kaupungin maille.

Tässä kulkee ihan autolla mentävä peltotie, mutta nyt kävelijäkin joutuu puikkelehtimaan oksien lomitse ja siirtelemään niitä sivuun, että pääsee eteenpäin. Ja pakko oli lähteä tarpomaan, näky oli niin houkutteleva, eikö olekin?

Siinä seisoessani, peltotiellä, katsahdin vasemmalle ja oikealle, ja mitä näinkään? Tie oli täysin tykkylumen painosta kaartuvien oksien ja nuorien lehtipuiden peitossa. Tietä tuskin erotti ympärillä olevasta ryteiköstä. 

Lumi oli vastasatanutta, valkoista, pehmeätä ja puhdasta, eikä siellä ollut edes eläinten jälkiä. Luntakin oli polviin asti. Siis hyvä hetki lähteä kiertämään peltoa ja kahlaamaan joelle päin.

Heti alkumatkasta jäin ihailemaan täydellistä kaarta... kuinka kaunis ja runollinen muoto...

Nyt talvella, tykkylumen aikaan, maisema pellolla oli muuttunut täysin. Paikka ei enää ollutkaan epämääräistä pusikkoa silmänkantamattomiin, vaan valkoinen satumaailma. Maisema oli hyvin maalauksellinen.

Tämä mänty on niin pieni, ettei tykkylumi katko sen oksia - ainakaan vielä. Mutta sinnikkäästi se seisoi suorana eikä taipunut kuten edessään olevat pajut. Ja muuten, näin kaiken tuon lumipaljouden keskellä pajunkissoja! Kevään ensi merkkejä...

Tiesitkö, että valkoista väriä pidetään paratiisin värinä? Se kun heijastaa tehokkaimmin auringonvaloa ympärilleen - ja pitää silti sisällään kaikki värit. Näin olen itse asian selittänyt itselleni. 

Valkoinen värinä symboloi myös viattomuutta, puhtautta ja iloa. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, että lumi on valkoista? Kiinalaisessa ja intialaisessa perinteessä valkoista taas pidetään surun ja kuoleman värinä. Sekin ajatus on järkeenkäypä, kun talvella katselee ympärilleen. Nyt kun kasvikunta, ja osa eläinkunnastakin, nukkuu talviuntaan kevättä odotellen.

Kaunista on, eikö? Mutta puolessaväliä tätä suoraa käännyin takaisin. Lumihangessa kahlaaminen polvia myöten oli aika raskasta - ja takaisinkin olisi käveltävä. Joki saa odottaa vähälumisempaa aikaa.

Mutta odotahan, kun tulee kevät ja se ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen päivä. Silloin täytyy taas lähteä peltotielle, kävellä joelle ja joenrantaniitylle asti, vain katsomaan kevään edistymistä. Juuri tätä peltotietä pitkin. 

Ja jo peltotietä kävellessä katse etsiytyy tien reunoihin ja sen ympärillä olevaan ryteikköön, ja löytää sieltä ne kevään ensi perhoset, ensi lehdet ja ensi kukkaset. 

Siellä ryteiköstä löytyy myös tuomia, jotka kukkivat keväällä näin kauniisti. Ja löysinpä omalta pihaltanikin, läheltä rajaa, yhden pienen tuomen alun, joka oli levinnyt sinne tuolta ryteiköstä. Päätin, että se saa kasvaa siinä paikallaan, sillä olen aina halunnut tuomen pihalleni. Nyt odotan vain sen ensikukintaa.

Ja nuo pusikot ovat monen metsäneläimen suosikkipaikkoja. Siksi siellä on paljon kauriin jälkiä, ja hirviemo kuulema synnyttää siellä joka vuosi poikasensa. Näin eräs metsämies kertoi minulle viime kesänä. Ja kesällä siellä on valtavasti linnunpoikasia. Tällainen ympäristö on niille ihanteellinen.

Peltotien varressa kasvaa paljon niittykukkia, ja koska siellä on valoisaa ja paikka on tuulensuojassa, perhosiakin on paljon. Tässä sinisiipi ja minä katselemme toisiamme.

Ja kun on keskikesä ja taas se aurinkoinen ja lämmin päivä, peltotiellä voi kulua helposti kaksikin tuntia ympäristöä havannoiden. Peltotien varren niittykukat kukkivat ja perhoset liihottelevat eikä ohikulkevia autoilijoita ole. Sillä kuka tänne haluaisi tulla, pusikoituvalle pellolle? Vain minä ja tämä lähiluonto. Aivan ulottuvillani, milloin vain  - aivan ilmaiseksi. Mitä ylellisyyttä!

Komealupiini kasvaa tämänkin peltotien reunalla. Vaikka se luetaankin haitalliseksi vieraslajiksi, sen kukat ovat komeat. Nimensä mukaisesti.

Vaikkei pusikoituva pelto ympäristönä mikään kaunis kokonaisuus olekaan, se on oikea aarreaitta. Mutta sitä täytyy katsoa läheltä, sillä sen kauneus tulee esille pienissä asioissa. Kuten alla olevassa kuvassa näkyy....

Loistokurjensiipi on ojentautunut ihmettelemään kuvaajaa. Ympärillä hiirenvirnoja, joita rakastan. Lähiluontoa parhaimmillaan. Ja kuka väittää, että tämä ei olisi kaunista...

Mutta talvella on aikansa ja kesällä on aikansa. Molemmilla parhaat hetkensä. Nauttikaamme niistä, molemmista. Ihan missä vain. Sillä kauneutta löytyy kaikkialta.