Puutarha vs. villi luonto

Eilen aurinko paistoi ja oli kesäisen lämmintä, kuten tänäänkin. Nautin puutarhassani olosta suunnattomasti ulkolintujen touhuja katsellen ja ympäriinsä kävellen.

Katselin, kuinka kuusitiaispariskunta valtasi linnunpönttömme ja vartioi tarkasti uutta reviiriään. Linnuillekin kelpaa rakennettu asunto, eikä haittaa vaikka käpytikkamme on vähän nakuttanut sen ulkopintaa.

Mutta jänisten talvenaikana järsimiä oksia tutkaillessani aloin miettiä puutarhan ja ns. villin luonnon suhdetta toisiinsa.

Sainpas sinut kiinni, itse teossa!! Minun norjanangervoni ovat jänisten suurta herkkua...

 

Huomasin, kuinka koko piha on täynnä jänisten papanoita. Mietinkin, riittäisiköhän tämä nurmikolle lannoitteeksi? Jos sitä ei haravoisi pois...

Olenpa tehnyt tästä aiheesta, puutarha vs. villi luonto, postausaihionkin joskus 1,5 vuotta sitten, mutten ole koskaan julkaissut sitä. Moni asia on sen aikaisista ajatuksista muuttunut ja se yllätti minut.
  

Ajatukset ja asenteet voivat muuttua.

Huomaamatta, hyvinkin lyhyessä ajassa. 

Kuuluin muutaman vuoden Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:hyn. Selailin tunnollisesti jäsenlehteä ja kävin kuuntelemassa muutaman kerran Finlandia-talolla luontokuvafestivaaleilla esitelmiä ja katselemassa upeita luontokuvia. 

Hämmentyneenä kuuntelin jääkarhujen kuvausretkistä Pohjoisnavalla, lintujen kuvausretkistä Lapissa pahimmalla pakkaskaudella sekä karhujen ja susien kuvausretkistä eri kuvauskojuilla. 

Kuva otettu Korkeasaaresta panssarilasin lävitse. Minun karhukuvani...

Minun valokuvissani ilves loikoilee auringonpaisteessa kivellä - jälleen  Korkeasaaressa. En ole koskaan nähnyt ilvestä luonnossa. Naapurin mies on.

Ihastuneena katselin varsinkin espanjalaisen luontokuvaajan Jose B. Ruizin upeita luontokuvia, jotka ylittivät todellisuuden rajan. Niissä oli uutta ulottuvuutta ja uutta merkitystä, joista pidin. Ne kuvat eivät olleet enää pelkästään luontokuvia, ne olivat taidetta.

Kun valokuvaaja tuo kuvaan jotakin lisää, 

mitä muut eivät näe, 

siitä tulee taidetta 

Sitten aloin miettiä suhdettani luontoon ja suhdettani puutarhaan, ja tajusin, että todellinen villi luonto on jopa pelottava.

Huomasin myös kuinka vähän samoilin isoissa metsissä, erämaista puhumattakaan. En edes uskalla lähteä minnekään pelkän kompassin kanssa, sillä minulta puuttuu tyystin suuntavaisto. Eksyn helposti kaikkialle. 

Enkä halua kyyristellä tuntikausia kameran kanssa missään kuvauskojussa tai muuallakaan. Se ei sovi minulle, se ei ole minun luontoni. Siksi erosin yhdistyksestä. Olen puutarhaihminen, selitin eroamistani. Pidän rakennetummasta ympäristöstä.

Parasta koskemattomassa luonnossa onkin se, ettei sille tarvitse tehdä mitään. Ei suunnitella, ei kitkeä eikä hoivata. Luonto on, se hoitaa itse itsensä. Silti viihdyn paremmin puutarhassa, jonka voin suunnitella mieleiseksini. Pidän siitä, että olen puutarhani luoja. Ja pidän siitä, että puutarhani on rajattu paikka: kappale turvallista luontoa minun, perheeni ja ystävieni käytössä.

Loistokärhö 'Jackmanii' on lempikärhöni. Kukkiessaan rungollisen siperinahernepensaan päällä, se näkyy sisälle ruokailutilaan. Mikä onkaan ihanampaa, kuin katsella noita sinivioletteja suuria kukkia syödessä.

Sitten tajusin, ettemme me ihmiset - tai osa meistä - ole mitenkään erilaisia tässä asiassa kuin monet eläimetkään. Eläimetkin rakentavat itselleen pesän kylmyyttä ja vihollista vastaan ja varastoivat ruokaa talven varalle.

Ja esimerkiksi muurahaiskeko pitää sisällään kokonaisen kehittyneen yhdyskunnan ja ne pitävät kirvoja "kotieläiminään", joita käyvät lypsämässä. Poikkeammeko tuossa asiassa niistä jotenkin kovin oleellisesti? 

Lypsäköön muurahaiset kirvojaan, mutta jos ne rupeavat vilistämään ruokalautastemme välissä, hermostun.  Meidän reviiri.

Oma tarpeeni rakentaa talo ja puutarha onkin vain normaalia toimintaa luonnossa. Järkevää toimintaa, sillä niin tekevät muutkin. Sekä eläimet että ihmiset. Luonnossa ja luonnostaan. En ehkä olekaan pilalle hemmoteltu ja luonnosta vieraantunut, vaan toimin kuten muutkin luonnossa. Omaksi ja läheisteni parhaaksi. Näin ajattelin silloin.

Mutta nyt, 1,5 vuotta myöhemmin, ajattelen jo hivenen toisin. Villi luonto kiehtoo ja uteliaisuus voittaa pelon. Pikkuhiljaa, askel askeleelta, huomaan matkaavani sieltä puutarhastani metsän puolelle, sinne villin luonnon puolelle. Sieltä on auennut kokonainen uusi maailma, enkä ole ottanut kuin vasta ensiaskeleita. 

Ja  kyllähän puutarhakin on osa sitä, villiä luontoa. Jatkuvalla työllä saamme sen pidettyä omassa hallinnassamme, omana reviirinämme.

Mutta jollemme huolehdi puutarhastamme, villi luonto valtaa sen takaisin alta aikayksikön. Maalta, ilmasta ja vesistöistä käsin kaikkialta. Ja siitä tulee jälleen osa sitä villiä luontoa. Joka ei meitä kaipaa.