Yllättävät Vallisaari ja Isosaari

Kävin Vallisaaressa viime torstaina, tuona viikon ainoana sateisena päivänä - ja yllätyin. Paikka oli kiehtova ja ajatuksia herättävä.

Paitsi että Vallisaarella on historiallinen taustansa ruotsalaisten, venäläisten ja suomalaisten sotilassaarena, niin yllättävää oli myös kuulla, kuinka koko saaren luonto-olosuhteet olivat muuttuneet täysin ihmisten toimesta.

Sotilaskäyttöön tarkoitettujen vallien rakentamista varten paikalle tuotiin aikoinaan valtavasti hiekkaa Santahaminasta. Kallioita räjäyteltiin, että saataisiin kivenmurikoita rakennelmiin ja puut kaadettiin jossakin vaiheessa polttopuiksi. Mutta en puhu nyt tästä normimuutoksesta, jonka ihminen saa aikaan rakentaessaan ympäristöään.

Retkioppaamme Jarmo Nieminen, joka on mm. palkitun Aarresaari: Helsingin saariston uskomaton luonto -kirjan kirjoittaja, kertoi Vallisaaren olleen aikoinaan kallioinen ja sorainen saari, jossa kasvoi lähinnä männyn käppyröitä. Nyt saari on lehtomainen paikka, jonka kasvisto ja eläimistö on runsasta ja monipuolista. Ja tuo muutos on pääosin ihmisen aikaansaamaa ja muovaamaa.

Mitä Vallisaarella sitten on oikein tapahtunut? 

Kun venäläiset sotilaat aikoinaan rakensivat Vallisaareen varuskuntaa, he tapansa mukaan halusivat perustaa paikkaan myös puiston. Eli he toivat Venäjältä saarelle jalopuiden taimia mm. puistolehmuksia, saarneja, vaahteroita ja tammia. Ja kun puut syksyllä pudottivat lehtensä, ne aikaa myöten maatuivat ja muuttuivat mullaksi.

Tämäkin lehmuskuja on toista sataa vuotta vanha.

Eikä siinä vielä kaikki...

Sotilaskäyttöön rakennetut betoniset rakennelmat rapautuivat aikanaan ja niistä liukeni maahan kalkkia, joka muutti happaman maan aikaa myöten emäksisemmäksi. Kasvuolosuhteet muuttuivat täysin, mikä mahdollisti uusien kasvilajien ja niiden myötä ötökkälajien, perhosten ja lintulajien monipuolistumisen. Syntyi myös uusi käsite: sotilaskalkitus. Hauska sana, eikö? 

Mm. betoniset vanhat ammusvarastot rapautuivat ja niistä liukeni kalkkia maaperään.

Vallisaaresta onkin löydetty yli 1000 eri perhoslajia, joista kaukaisimmat ovat kulkeutuneet jopa Afrikasta asti. Myös eteläeurooppalaisia perhoslajeja on havaittu, sillä Vallisaaren luonto runsaine lehtoineen ja avoimine niittyineen sekä valliketoineen on muuttunut niille nyt otolliseksi paikaksi olla ja elää. Saarelta on löytynyt myös yli 100 uhanalaista tai harvinaista perhosta. Ihmeellistä, eikö totta?

Aleksanterinpatterin eli tykistön ampumapaikalta on hienot näkymät Helsinkiin asti. Välissä näkyy Suomenlinna. Tällaiset vallikedot ovat perhosten suosikkikohteita.

Kun tykit kehittyivät ja nostettiin vallien päälle, niiden alle suojaan rakennettiin miehistön tiloja ja varastoja. Aleksanterinpatterin rakennuksia yllä ja alla.

Perhosia en nyt itse nähnyt, sillä oli satanut koko yön ja aamullakin ripisteli vielä. Sateisesta ilmasta oli hyviäkin puolia: se oli pelästyttänyt ihmiset sisätiloihin ja Vallisaaressa oli rauhallista. Aurinkoisina päivinä ihmisvirta on varmaan loputon.  Joten saimme kaikessa rauhassa kävellä, katsella ja tutkia kosteikkoja, lampia ja kaikkialla kasvavia orjanruusuja. Ja jäkäläisiä kallioita, yhtä lempimaisemaani.

Tervalepikkoinen lehtopainanne, jossa kasvaa mm. saniaisia ja korteita.

Tämä lampi on lähdepohjainen ja siihen on aikoinaan rakennettu kaivo, joka on nyt veden pinnan alla näkymättömissä.

Orjanruusua kasvoi Vallisaarella kaikkialla.

Upea jäkälän peittämä kallio.

Ja kerrankin näköalapaikalla ei ollut ruuhkaa. Alla kuvia Kustaamiekan salmen näköalapaikalta, jonka toisella puolella näkyy Suomenlinna. Ja laivoja, noita kerrostalon kokoisia matkustajalaivoja, meni ohitse koko ajan.

Kustaamiekan salmen näköaöapaikalla oli hyvä istuskella ja katsella mereltä saapuvaa laivaa (valkoinen piste taivaanrannassa vasemmalla).

Vallisaaren rantakallioita vasemmalla puolella.

Ja sieltähän se laiva lopulta tuli. Kustaamiekan salmeen. Salmen toisella puolella näkyy Suomenlinnan puolustusvalleja.

Kuin myös Suomenlinnan kuninkaanportti suoraan salmen toisella puolella.

Mutta Vallisaari-kierros oli nyt lopuillaan ja jatkoimme laivalla Isosaareen. Aikaa oli rajallisesti, joten kävelimme lähinnä merenrantoja pitkin, mikä sopi minulle mainiosti. Olen maakrapu, joten merenrantanäkymät ovat minulle jotakin uutta ja kiehtovaa. Jopa niin, että oppaan ja joidenkin osaavien retkeläisten kasvitutkinnat jäivät minulta kokonaan väliin, kun katseeni etsiytyi lähinnä lokin- ja valkoposkihanhien suloisiin poikasiin, merenrannan ääriviivoihin ja kaukana siintäviin sadepilviin.

Lokinpoikanen

Isosaaren kivikkoista ja kaunista merenrantaa

Isosaarelle tullessa ensimmäisenä näin joutsenen poikasineen.

Pois lähtiessä mieli oli täynnä. Ensimmäinen kerta täällä Vallisaaressa tai Isosaaren rannalla ei riittänyt tutkimaan näitä paikkoja kylliksi, joten uudestaanhan tänne on vielä tultava. Jo tänä kesänä, luulisin. Ja yritän houkutella perheenikin mukaan.

 

Ruskolevää Isosaaren hiekka- ja kivirannalla

Valkoposkihanhilla oli myös poikasia.