Joulun ihme

Seisoin yöllä ikkunan äärellä ja katselin ulos pimeyteen.
 
Ulkona taivaalla loisti kuu, ja jäin sitä ihailemaan. Katselin, kuinka se valaisi pilvet ympärillään. Ne liikkuivat kohti etelää: taivaalla tuuli pohjoisesta. 

Katselin, kuinka jouluvalot sädehtivät katajan oksilla. Maassa oli lunta ja se heijasti valoa ympärilleen. Kuu ja kataja olivat kaunis pari yhdessä.

Kuu ja kataja kilpailivat valoillaan. Ne olivat kaunis pari yhdessä,

Istahdin kirjoituspöytäni ääreen, katselin kuuta ja katajaa, ja annoin ajatusteni vaeltaa. Ja ne vaelsivatkin - tulevaan jouluun...

Yllätyn aina, mitä joulu saa minussa aikaiseksi. Se tempaa mukaansa! Kuinka joka vuosi jaksaakin lopulta innostua ylittämään arjen ja järjestämään sen joulun perheelleen, vaikkei edes ole mikään jouluihminen. Joka ikinen vuosi. Mistä ihmeestä tämä kaikki into ja tarmo aina oikein kumpuaa?

Joulun ihmeestä. 

Joulu ei merkitse minulle materiaalisia lahjoja. Emma anna enää lahjoja toisillemme: olemme kaikki aikuisia ihmisiä.

Kun lapset olivat pieniä ja kouluikäisiä, tilanne oli toinen. Varsinkin pikkulasten vilpitön ja innostunut, jännittynytkin odotus ja ilo joulupukista ja lahjoista oli jotakin sydäntä lämmittävää. Kaikki ne tarinat tontuista ja poroista, anteliaisuudesta ja hyvyydestä, kirjat, elokuvat, sadut... rakastin niitä. 

Nyt ei vain ole enää niiden aika. Niiden aika on sitten lastenlasten myötä. Toivon niin. Nyt nautimme yhteisestä ajasta, hyvästä ruoasta, yhdessä tekemisestä, levosta - ja kaikista pienistä jouluasioista ympärillämme. Kerran vuodessa. Vuoden pimeimpänä aikana. Jouluaika lämmittää sydämiämme.

Joulu on rakkauden juhla.

Ulkona pihallamme jouluvalot loistivat pihakuusessamme. Kuusen oksilla oli lunta, ja valot valaisivat kuusen ja lähialueen kauniisti. Tämä kuusi oli koristeltu naapureita ja ohikulkijoita varten. Se ei edes näkynyt sisälle taloomme.

Pihakuusi pihanperällä naapureiden ja ohikulkijoiden iloksi

Talomme sisällä sen sijaan on jo kahtena jouluna ollut tekokuusi: suuri, tuuhea ja kaunis. Ostin sen, sillä en halunnut enää kaataa kuusia tontiltamme. 

Mutta olen hämmentynyt muovikuusesta. Se ei tunnu samalta kuin luonnonkuusi, vaikka onkin kauniin muotoinen ja näköinen. Puolisoni kutsuu sitä pölyhuiskaksi. Mokomakin!

Tekokuusi on kaunis ja tuuhea, muttei tuoksu aidolle kuuselle

Mutta siitä puuttuu jotakin. Muovikuusi ei tuoksu! Se ei levitä aromaattisia havupuun höyryjä ympärilleen. Kuusen aromaattiset öljyt ovat terveellisiä, tiedätkö. Ja lähes joka kotiin on perinteisesti tuotu tällainen tervehdyttävä kuusi. Joka vuosi. Jo pitkään. Vuoden pimeimpänä aikana. Joulukuusi on terveellinen lahja luonnolta.

Se on joulun ihme.

Katselin vielä kuuta taivaalla ja katajaa sen alla ja toivotin molemmille hyvää joulua. Kuu jatkoi matkaansa, sillä on vielä lähes loputon matka edessänsä. Se kiertää maata uudelleen ja uudelleen. Katajalla on taas edessään pitkä elämä. Se saattaa elää vielä monta sataa vuotta, jopa tuhat. Tämäkin hetki oli vain lyhyt, vaikkakin kaunis, kohtaaminen vuoden pimeimpänä aikana. Ja näitä kohtaamisia on vielä paljon. Elämän aikana. Koko elämähän koostuu pienistä kohtaamisista, eikö totta?

Se on elämän ihme.

  

Hyvää joulua kaikille !

Sorsien elämää Aulangolla

Muutama viikko sitten huomasin seisovani Joutsenlammen rannalla Aulangolla. Oli juuri satanut lunta ja luonto näytti nukkuvan talviunta.

Vastasatanutta lunta Joutsenlammen rannalla Aulangolla

Maa oli peittynyt lumeen, mutta lampi ei ollut vielä jäässä. Siellä kesäkauden asustaneet sinisorsat olivat jo lähteneet lämpimämmille vesille, ehkäpä jonnekin Länsi-Eurooppaan asti. Niistä ei ollut jäljellä kuin haalea muisto mielessäni ja vähän kirkkaampi kuva valokuvissani.

Joutsenlammen sorsat  

Mieleeni muistui, kuinka edellisellä käyntikerrrallani oli ollut syksy ja kaunein ruska-aika, kun kävelin yksinäni samaista Joutsenlammen rantapolkua ja ihailin lammen tyyntä pintaa ja väriloistoa sen ympärillä.

Syksyistä väriloistoa Joutsenlammella, Aulangolla

Joutsenlammella asustellut sinisorsaparvi huomasi minut oitis ja lähti hiljalleen uimaan luokseni toivoen saavansa jotain syötävää. 

Sinisorsat, naaras ja uros, Joutsenlammella Aulangolla

Miten olin voinutkaan unohtaa tämän?! Lintujen ruokinnan... Juttelin sorsille kaikenlaista, pahoittelin ajattelemattomuuttani, selitin niille ummet ja lammet ja lupasin tuoda syötävää sitten ensi kerralla.

Toiveikas naarassinisorsa kuunteli tarkkaavaisena selityksiäni

Ne eivät ymmärtäneet minua, vaan viipyilivät lähettyvilläni pitkän aikaa, näykkivät rannalta jotakin ja seurailivat sivusilmällä tekemisiäni. Uivat edessäni matalassa rantavedessä hiljalleen edestakaisin. Varsinkin ruskeakirjava naarassinisorsa oli erityisen sinnikäs.

Linnut ovat yleisesti ottaen sosiaalisesti hyvin lahjakkaita ja tämä lintu todellakin osasi kerjäämisen jalon taidon. Se tiesi, kuinka näyttää mahdollisimman suloiselta ja hellyyttävältä.  Sydäntäni särki...

Sinisorsa etsii syötävää: siemeniä, jyviä, ruohoa, hyönteisiä - vaaleata leipää?

Lopulta uskoivat: minusta ei ollut heille hyötyä - ja lähtivät pois.

Ei ruokaa tarjottavana - sorsat lähtivät matkoihinsa

Joutsenlammen keskellä on kaksi tekosaarta, joissa kasvaa hopeapajuja ja joissa vesilinnut pesivät. Hopeapajut veden äärellä ovat heikkouteni, onpa kaunista! 

Pihallani ei vielä ole näitä koristeellisia pikkupuita ja pikku puutarhuri sisälläni alkoikin vaivihkaa heti suunnitella niille paikkaa.

Vesilinnut pesivät mielellään näillä hopeapajuja täynnä olevilla tekosaarilla

Sivusilmällä seurasin vanhempaa rouvaa, joka käveli lammenreunapolkua minua kohti. Yllättäen hän tulikin luokseni juttelemaan niitä näitä. 

Sain kuulla häneltä paikalla pitkään asustaneen joutsenparin, Jannen ja Ainon, viime vaiheet. Hän kertoi, kuinka urosjoutsen oli loukkaantunut reviiritaistelussa laulujoutsenten kanssa ja seuraavana kesänä kuollut. Nyt ei ole ollut kahteen kesään joutsenia, ei laulu- eikä kyhmyjoutsenia - Joutsenlammella.
 

Metsälammen sorsat 

Hän jatkoi matkaansa ja minä jatkoin lammen polkua eteenpäin omaani. Tulin Metsälammelle. Vastarannalla oli kaunis huvimaja, Ruusutemppeli, jota ihailin hetken aikaa ja josta otin valokuvia.

Ruusutemppeli Metsälammen rannalla Aulangolla

Ja sorsia oli täälläkin, mutta näillä sinisorsilla oli erilainen ruoankerjuutekniikka kuin Joutsenlammen sorsilla. Koko parvi ui minua kohti, mutta sitten yksi sorsista lähestyi minua varovaisesti toisten jäädessä kauemmaksi odottamaan. 

Tiedustelija

Suora katsekontakti... ei epäilystäkään, sorsalla on minulle asiaa

Arvioiva katse... linnut näkevät  tarkemmin lähelle vähän sivusilmällä

Jälleen sama tilanne kuin Joutsenlammella: anteeksi, ettei minulla ole syötävää mukanani... ensi kerralla sitten... 

Hiljaista, hellyyttävää ja nöyrää kerjäämistä

Tämä sorsa hyväksyi tilanteen nopeammin kuin edellinen. Se kääntyi poispäin ja samalla jo toiset sorsat kauempana käänsivät minulle selkänsä ja odottivat, että tämä naarassorsa tulisi takaisin - ja uivat kaikki yhdessä hiljalleen poispäin.

Turha yritys, ei ruokaa, joten kaikki käänsivät minulle selkänsä

Katselin lampea vielä hetken, ei tuullut laisinkaan ja ympärilläni oli rauhallista. Miksi olinkaan pitänyt lähes 20 vuoden tauon täällä käymisestä? Täällä pitää ehdottomasti käydä toistekin. Heti, kun tulee lunta, päätin. Paikka olisi varmaan huikaiseva.

Näkymä Ruusutemppelin ikkunasta Metsälammelle

Nyt se hetki oli. Toinen kerta tänä vuonna. Nyt oli talvi ja lunta. Hiljaista oli, pikkulintujakaan ei näkynyt missään, vaikka puissa oli paljon linnunpönttöjä talvisuojaksi. Oli outoa katsella lampea ilman sorsia, mutta ensi keväänä paikka olisi varmaan taas täynnä elämää. Jospa sorsien lisäksi paikalle eksyisi myös uusi joutsenpariskuntakin. Se ilahduttaisi kaikkia.

Aulangon Metsälampi talviaikaan

 

Aulangon luonnonpuistoalue

Aulangon luonnonpuistoalue on yksityishenkilön, eversti Hugo Standertskjöldin, rakennuttama laaja puistoalue tekolampineen, tekosaarineen, näköalatornineen, huvimajoineen ja ulkoilualueineen. 

Paikan perustaja ja rakennuttaja  avasi puiston jo elinaikanaan kaikelle kansalle iloksi ja hyödyksi. Tällaista anteliaisuutta kohtaa harvoin ja jo siksikin tällaisissa paikoissa olisi käytävä. Ja paikkahan on todella kaunis, mielenkiintoinen ja laaja alue.

Paikan omistaa nykyisin Hämeenlinnan kaupunki ja se on Suomen toiseksi suosituin retkeilyalue. Siellä käy vuosittain jopa 400 000 henkeä.



It was winter and I was standing by Lake Joutsenlampi in Aulanko, in southern Finland. It was snowing and the whole world seemed to go to sleep.

I remembered when I was there the last time. It was autumn and mallords swam there in Lake Joutsenlampi. They came to me asking something eat, f.ex. some white bread. I had not any, so they just swam away.

An old lady was out walking there and she came to me. She told me about swans, named Aino and Janne, who lived there before. The male swan, Janne, had fought with other male swans two three years ago and it was hurt. It died later. Now there are no swans in Lake Joutsenlampi (swan=joutsen).

I walked to an other lake named Lake Metsälampi. It is situated near Lake Joutsenlampi. There were mallards, too. And again...they came to me asking some food, but again... I had not any, so they swam away. How sad!

I wondered, why I had not visited here for so long time. It was about twenty years ago, when I was here last time. I desided I have to come here in next Spring and in next Summer, too.

Aulanko is the second most popular nature reserve in Finland.  About 350 000 people visite there every year. I do not wonder why. The place is really beautiful.

Lumisadetta järven rannalla

Avasin silmäni, oli jo valoisaa, mutten halunnut vielä nousta ylös. Olin edellispäivän iltana tullut perheeni kanssa mökille pieneen niemeen ja kaikki se pimeys ja märkyys illalla ulkona luonnossa oli ollut luotaantyöntävää. 


Vastasatanut lumi peitti kaislat ja kivet sekä jäi veden pinnalle ohueksi kerrokseksi

Vilkaisin kuitenkin ikkunasta ulos - ja maa oli valkoinen. Ulkona satoi lunta! Kylläpä luonto yllätti iloisesti...  Kolmannen kerran tänä talvena satoi lunta, joka peitti maanpinnan, kuorrutti päällimmäiset kaislat ja kivet ja jäi veden pinnalle ohueksi kerrokseksi rannan tuntumassa.  Lunta ei vielä ollut paljoa, lumisade oli vasta alkanut, mutta se valaisi heti maiseman. Ja se valaisi mieleni! 

Näkymä järven pienelle lahdelle

Lähdin samantien ulos, kiersin mökkisaaren ympäri, joka oli oikeastaan vain pieni niemi, ja päätin lähteä vastarannalle katselemaan maisemia ja luonnon moninaisuutta. Tuuli kovasti ja sormiani palelsi ilman käsineitä, mutta vastarannalla olin tuulensuojassa ja pystyin ottamaan valokuvia.

Lunta satoi sen verran, ettei vastarantaa näkynyt

Räntää satoi sen verran, ettei vastarantaa näkynyt. Lunta ei ollut maassa vielä paljoa, mutta se muutti maiseman ja pienet luonnon yksityiskohdat harmaanvalkoisiksi, johon vain kellastuneet kaislat ja havujen vihreys toivat väriä. Kuinka olen kaivannutkaan lumisadetta! En mitään niin pelkää kuin Etelä-Suomen mustia jouluja, joihin olen lopen kyllästynyt. Siksi suhtaudun alkutalven lumisateisiin kuin pieniin ihmeisiin.

Luminen kanto

Löysin tutun polunalun ja lähdin kävelemään sitä pitkin. Maassa lojui kantoja, oksia ja lahoavia puun runkoja.  Poikkesin välillä polulta järvenrannalle ja etenin varovasti pyöreillä rantakivillä väistellen märkiä puiden oksia, jotka ojentautuivat järviveden ylle.

Lumiset, lahoavat puunrungot järven rannalla

Lumisia oksia ja kiviä veden äärellä

Järven rannalla kävellessä sai väistellä järven ylle kaartuvia märkiä oksia

Sitten näin jotakin outoa: pitkospuita??!? Mitä? Kutsuin puolisoni katsomaan niitä ja hän arveli pitkänpitkien lautojen olevan paikallisten kalastajien jättämiä talvikalastusvälineitä, jotka liittyvät nuotan vetämiseen jään alta. Hän ei ollut aivan varma asiasta. En ole koskaan nähnyt tällaisia. Laudat oli sidottu naruilla rantapuihin kiinni.

Kuljin eteenpäin, räntäsade loppui ja kohta huomasinkin yllättäen näkeväni vastarannan. Maassa oli lunta, joten valkoinen ranta näkyi nyt tummaa vettä vasten paremmin kuin kesäaikana. Saarta saaren perään aivan kuin se olisi yhtenäinen rantaviiva. Muttei se ole. Nämä suuret Itä-Suomen järvet yllättivät minut aikoinaan. Ja tekevät sen yhä.

Lumisade loppui ja vastaranta tuli näkyviin

Olen kaivannut tätä maisemaa; täällä tulee käytyä nykyisin aivan liian harvoin. Vesi on hyvin tärkeä elementti luonnossa ja tällaista isoa järveä ei talomme lähellä oleva pieni joki pysty korvaamaan. Tämä on ihan oma maailmansa.

Kannattiko lähteä räntäsateella hetkeksi järven rannalle pienelle luontoretkelle, vaikka aikaa oli näinkin vähän? Kyllä kannatti. Raitis ilma piristi valtavasti ja mieli lepäsi järveä katsellessa. Järvimaisema on näkymänä aina yhtä puoleensavetävä ja rauhoittava. 

Tämän jälkeen oli hyvä lähteä tapaamaan ja tervehtimään puolisoni iäkkäitä vanhempia.

Järvinäkymä, tässä katse lepää - aina

I was at the summer cottage of my husband's parents in eastern Finland, northern Europe, three weeks ago. I went the cottage in the evening and then it was dark and wet outdoors. When I woke up next morning I noticed that it was snowing. I was so happy for that, so I went walking by the lake right after breakfast. 

You can see the photos I took by the lake during one hour in that morning. Walking outdoors in nature by the lake is so good way of relaxing. I can recommend it to everybody. 

Vanha kuusimetsä

Edessäni aukeni yllättäen vanha kuusimetsä ja tunsin sen heti. Se henki minua vastaan joka puolelta: voima, vakavuus ja arvokkuus. 

Vanha kuusimetsä seisoo vakaasti paikoillaan

Metsikkö oli pienellä alueella, mutta suuret, järeät ja vakaasti paikoillaan seisovat kuusipuut saivat minut unohtamaan paikan koon. En halunnut vain kulkea nopeasti metsikön lävitse, vaan jäin paikalle katselemaan ympärilleni ja ihmettelemään näitä puita. Paikka oli kuin pienenpieni alue aarniometsää.

Metsikön lävitse kulki polku, jota seurailin. Polulla kiemurteli paikoittain paksuja, kiemuraisia kuusen juuria. Ne kulkivat polun pinnalla, levittäytyivät laajalle ja kasvoivat toisen puun juurien lomitse niin, ettei aina tiennyt, minkä puun juuri mikäkin oli.

Polku houkuttelee astumaan kuusimetsään

Peter Wohllebenin kirjassa Puiden salattu elämä kirjoitettiin, kuinka puut viestivät toisilleen juuristonsa avulla, joka muodostaa laajan verkoston eri puuyksilöiden välillä. Kuinka tieto kulkee puulta puulle, paitsi juuriston, myös sienirihmaston ja kemiallisten viestien avulla ilmateitse - hitaasti, mutta kuitenkin. 

Kuinka lajitovereita, sukulaispuita tai ystäväpuita suositaan ja autetaan, ja kuinka joku puu voi olla yksinäinen. Puu, joka ei saa apua keneltäkään, jota kukaan ei varoita tuholaishyönteisistä ja jolle kukaan ei jaa ravinteita, vaikka puu olisi niitä vailla. Ovatkohan nämä kuusipuut kaikki kanssakäymisessä keskenään?

Vanhalla kuusella on laaja pintajuuristo

Vanha kuusimetsä on yleensä paikkana hämärä. Paksut oksat neulasineen varjostavat paikkaa ympäri vuoden ja paikoitellen sellaisessa metsässä ei kasva  aluskasvillisuutta laisinkaan. Tämä on hoidetumpaa metsää, puita on harvennettu, joten valoa on päässyt maanpinnallekin. Sammalta kasvaa puiden tyvessä ja juurilla, mutta myös ruohikkoa ja risukkoakin. Tämä ei ole kuusimetsä synkimmillään.

Sammal viihtyy hyvin vanhassa kuusimetsässä

Tämän kuusikon ikää en tiedä enkä osaa arvata, mutta kuusen maanpäällinen runko voi elää satoja vuosia. Löysin artikkelin Tiede lehdestä, jossa kerrottiin maailman vanhimmasta kuusesta, jonka runko on iältään 600-vuotias, mutta jonka juuristo on iältään 9 550 vuotta.  Ihmeellistä! 

Maailma on ihmeellinen paikka - ainakin minulle. Kaikkea tällainen vanha pieni kuusikko saakin miettimään.


Suddenly I noticed to stand in front of an old spruce forest. Trees were big and old and I wanted to look at them more closely. The atmosphere was there like in a little primeval forest.

I read the book named The Hidden Life of Trees. It was written by Peter Wohlleben and he told that trees communicate with each other with the help of roots. For excample. The book was really interesting and if you have not read it, read it. It changes your way of thinking of trees and forests.

Have you ever heard how old is the world's oldest spruce tree? It lives in Sweden and it is 600 years old and its roots are 9 550 years old. It is difficult to believe, but it is true.

The world is amazing place, isn't it?