Hyvää juhannusta!

Juhannus on keskikesän juhla, valon juhla, sadon ja hedelmällisyyden juhla.

Juhlikaamme siis tulevana perjantaina ja lauantaina sitä, että aurinko on taivaan korkeimmalla kohdalla. Sitä, että päivä on vuoden pisin päivä.

Muinoin juhannusjuhlat pidettiin kevätkylvöjen jälkeen vuoden pisimpänä päivänä ja usein vesistöjen äärellä. Juhlissa nosteltiin maljoja  Ukon kunniaksi, sillä suomalaisessa muinaisuskonnossa Ukko oli paitsi ylijumala myös sateen ja ukkosen jumala. Ja lepytettynä ja tyytyväisenä se antoi sopivasti sadetta viljelyksille. Sitä toivottiin.

Juhannusmaljat keskikesällä - ja kuvaushetkellä satoi ihan oikeasti vettä. Liekö Ukko asialla?!

Mitä enemmän maljoja nosteltiin, sitä parempi sato saatiin. Mitä enemmän rähistiin, sen parempi. Näin uskottiin. Ja melkeinpä itsekin uskon, että suomalaisten perinteinen, runsas juomatapa on tästä uskomuksesta lähtöisin.:)) Voisiko olla?

Juhannuskokkomme vuodelta 2016. Kokko on jo hiipumassa, mutta huomatkaa loistava juhannusilma. Se oli aurinkoinen ja veden pinta oli tyyni.

Juhannus järven rannalla on niin suomalainen yhdistelmä kuin vain voi olla, sillä onhan Suomi tuhansien (188 000) järvien maa. Ja lämpimänä kesäpäivänä, ja toivottavasti juhannuksena on aina sellainen päivä, moni viettääkin aikaansa jonkin järven rannalla. Mökeillä tai omassa kodissaan, jos sattuu vesistöjen äärellä asumaan. 

Veden äärellä on hyvä sitten kaikessa rauhassa saunoa, syödä ja juoda, uida, kalastaa, veneillä tai vain tarkkailla luontoa ja seurailla auringon kulkua taivaalla. Yhdessä läheisten ja ystävien kanssa tai kaikessa rauhassa itsekseen.

Itäsuomalainen järvimaisema juhannusaattona 2007  puolenyönaikaa klo 0.04.

Perheeni ja minä, me vietämme juhannusta puolisoni vanhempien mökillä Itä-Suomessa, rakennamme niemenkärkeen oman kokon ja vietämme sen ympärillä iltaa jutellen sekä syöden ja juoden. Kuulumisia vaihdellen. 

Jälkikäteen lisätty kuva: tänä vuonna eli 2018 juhannus oli poikkeuksellisen tuulinen ja sateinen kaikista toiveista huolimatta. Olimme kahden vaiheilla, poltammeko kokkoa vai emme. Mutta suvun miehet halusivat kokon ja kovalla tuulella se näytti tältä. Kokko paloi raivoisasti suurimmaksi osaksi kokon ulkopuolella, mutta hyvällä hoidolla aivan tuhkaksi asti. Ja jokavuotiset makkarat saatiin paistettua ja syötyä. Juhannus oli pelastettu!

Hauskinta on, että kaikki kynnellä kykenevät sukulaiset tulevat paikalle. Se on hieno perinne, kun monta sukupolvea kohtaa joka vuosi - juhannuksena. Ja siirtää näin juhannusperinnettä tuleville sukupolville.

Juhannuskokko vuodelta 2017. Suvun kokonrakentajat ovat kehittyneet kokon rakentamisessa. Huomaa iso paksu pystypuu, joka on kaivettu maahan ja isoilla kivillä tuettu; sen ympärille on hyvä rakentaa kokko ja se pitää kokon pitkään pystyssä ja kasassa.

Siinä näkee, kuinka elämä jatkuu ihan konkreettisestikin. Omassa suvussakin. Ja suvun pienimpien touhuilua ja iloa onkin hauskaa seurailla. Sillä kesällähän kaikki lisääntyvät, niin eläimet kuin kasvitkin. Ja luonto on poikasia täynnä.

Valokuva yli 20 vuoden takaa. Paikallisen kyläyhdistyksen jokavuotinen juhannuskokkotapahtuma, jossa olimme mukana pitkään koko suvun voimin. Mökkiläisinä. Kokko oli vähän isompi kuin oma kokko mökin rannalla.

Siksihän niitä juhannustaikojakin tehdään. Kerätään kukkia tai yrttejä tyynyn alle, katsellaan kaivoon tai lähteeseen toivona nähdä tulevan puolison kasvot. Nähdä itselle rakas ihminen. Parempi puolisko. Että pääsisi perustamaan oman perheen ja jatkamaan sitä sukua. Tai olemaan vain osa sitä.   

Seitsemän luonnonkukan kimppu tyynyllä: hiirenvirnaa, niittynätkelmää, päivänkakkara tottakai, kissankelloja, heinätähtimöä (takana piilossa), koiranputkea ja nurmitädykettä.

Tulevat puolisot kiinnnostavat enemmän nuorta polvea, vanhempi polvi katsoo mieluummin tulevaa vuotta, tulevaa sato-onnea. Työonnea, sanoisin tänä päivänä, sillä maanviljelijöiden määrä on laskenut merkittävästi menneestä. Oli kyse nuorista tai vanhemmista, katsotaan kuitenkin aina tulevaan. Ja se on tärkeintä. Tulevaisuus.

Juhannuksena sopii olla hieman taikauskoinen, hieman höpsö, eikö totta? Ja se hyväksytään. Ihan kuin menneinä aikoina, muinaisuskontojen aikana. 

Juhannus eli keskikesän juhla on vanha juhla. Tietääkö edes kukaan kuinka vanha?  Perinteet istuvat lujassa, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen. Ja leikkiä sopii aina. Varsinkin tällaisena juhla-aikana kuten juhannuksena.

Juhannusruusu kukkii yleensä juhannuksen aikaan.

Ja juhannus on todellakin valon juhla, sillä aurinko on taivaalla korkeimmalla kohdallaan joitakin päiviä kunnes sen kiertorata alkaa taas laskea ja päivät lyhentyä. Joulu on toinen valon juhla, vuoden pimeimpänä aikana, mutta silloin valo ei tule luonnosta, auringosta, vaan sydämestä, ja sen valon loihdimme itse sytyttämällä kynttilöitä ja antamalla lahjoja ja aikaa toisillemme.

Mutta nyt on keskikesä ja valoa yllin kyllin, ylitse oman tarpeen kuten niin monesti olen kirjoittanut. Kerätkäämme sitä talteen tulevan talven varalle valoisina ajatuksina mielessämme ja D-vitamiinina ihollamme. Kesä ei lopu juhannukseen, vaikka valon määrä väheneekin. Kesä jatkuu vielä ja lämpimin ajankohta on yleensä vielä edessäpäin.

Hedelmäsatoa odotellessa...

Sillä sato kypsyy vasta tuonnempana ja innolla odotan aikaa, jolloin saan poimia kypsiä hedelmiä hedelmäpuittemme oksilta ja kypsiä marjoja marjapensaistamme. Sillä sato on tänä vuonna runsas.  

Nostakaamme siis malja, nyt tulevana juhannuksena, rakkaudelle ja tulevalle hyvälle sadolle!

Hyvää juhannusta!

             

Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisivät, kärpäset surisivat ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Tienvarsi kuhisi monenlaista elämää, jota kaikessa rauhassa seurailin. Voisi sanoa, että nuo muistot kuuluvat elämäni onnellisimpiin muistoihin.

Mehiläinen etsimässä mettä yhdestä lempikukastani, hiirenvirnasta. Keltaiset kukat ovat leinikkejä, luultavasti niittyleinikkejä.

Yhä edelleen kiinnitän huomioni tienvarren kukkiin, mutta heinäsirkkojen ääntä en enää kuule. Suren sitä, sillä jotakin tuntuu puuttuvan ympäröivästä äänimaailmasta. Mutta onneksi sentään näen - ja mitä kaikkea silmäni näkevätkään: kukkia, perhosia ja kaiken maailman ötököitä.

Loistokultasiipinaaras katselee, minnehän seuraavaksi lentäisi.

Pysäytin autoni tienreunaan, mutta huomasin pian olevani ohiajavien autojen tientukkeena, joten suuntasin kulkuni yleiseltä tieltä peltotielle. Siellä voisin kaikessa rauhassa tutkailla tienreunoja ja sen varrella kasvavia niittykukkia.

Päivänkakkara kuuluu lämpimiin kesäpäiviin, lapsuudenmuistoihin ja tienvarsipenkkoihin. Oletko sinä nyhtänyt kukan terälehtiä ja laskenut, rakastaakö hän sinua vai ei? Kukapa ei olisi sitä tehnyt...

Tämän perhosen tuntevat kaikki, ainakin nimeltä. Nokkosperhosen. Se laskeutui peltotiellä olevalle matalalle kivelle ja käänsi siipensä kohti aurinkoa.

Ensimmäisenä silmiini osui peltotielläkin lupiinit. Ne olivat levinneet tännekin, peltotien alkupäähän. Kauniitahan ne olivat suurine erivärisine kukkineen, vaikka ne onkin luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Kun ne eivät osaa mokomat pysytellä ruodussaan, omalla paikallaan, vaan leviävät, minne ikinä haluavat.  Mutta ne houkuttelevat perhosia ja ötököitä kuten perinteiset suomalaiset niittykukatkin. Ihmisiäkin. Kuinka moni tunnustaa keränneensä lupiininkukkia maljakkoon? Minä ainakin.

Nämä lupiinit eivät kasva peltotien varrella, vaan moottoritien liittymän ojanpientareella. Kukat ovat niin isoja, että ne pystyy helposti havaitsemaan ohikiitävistä autoistakin. Ehkäpä siksi niitä onkin aikoinaan istutettu tienreunoille - ihmisten iloksi.

Keltavihreä suokeltaperhonen lenteli ensimmäisenä vastaan peltotiellä. Lopulta se laskeutui lupiinin lehdelle levähtämään.

Ja on monet perinteiset niittykukatkin kulkeutuneet tänne Suomeen ulkomailta. Moni on tullut salamatkustajana vaatteiden tai tavaroiden, varsinkin laivojen mukana siemenenä ja täällä sitten tipahtanut maahan, itänyt ja alkanut kasvaa. Ja ne, jotka ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon, ovat alkaneet pikkuhiljaa levitä. Ja niistä on tullut suomalaisia perinnekasveja. Näistä muinaistulokkaista. Tällaisia tulokkaita ovat esimerkiksi puna- ja valkoapila, ketoneilikka ja päivänkakkara. Yllättävää, eikö totta?

Näinhän se toimii. Mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Luonnossa kaikki etsivät itselleen parhaan mahdollisen elintilan mistä vain sen löytävät. Luonnossa on vahvemman oikeus, sanotaan. Vai onko? Moni asia luonnossa viittaa siihen, että se pyrkii nimenomaan tasapainoon. Luonto kun on kokonaisuus.

Heinätähtimön pienet ja herkät kukat ilahduttavat aina, kun vain näen niitä. Luulisi, että ne häviäisivät elonkamppailussa isojen kasvien jaloissa, mutta ei. Ne kasvavat niiden parissa.

Piippopaksupään suuret silmät ovat kuin pienellä lapsella: suuret ja hellyttävät.

Mutta peltotietä eteenpäin kävellessäni ja kukkia sekä perhosia kuvatessani tulin vihdoin rantaniityn luokse. Ja vaikka tarkoitukseni ei ollut lähteä niitylle kuljeskelemaan, niin sieltähän minä itseni lopulta löysin. Kuinkas muutenkaan. Perhosten perässä käveltyäni. Niiden houkuttelemana, väitän.

Sinisiipi mesiangervon varrella. Heti kun näin sinisen perhosen, minulla ei ollut kiire mihinkään

Valkoisia koiranputkia ja sininen kesätaivas - siinähän on Suomen värit.

Ruutumittari on nimensä mukainen perhonen eli ruudullinen.

Ja perhosiahan siellä oli. Niin kuin viime vuonnakin. Tuo rantaniitty on aivan ihmeellinen paikka!

Näin ruohikossa yllättäen perhosen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli huomiota herättävän värinen: keltainen ja vaaleanpunainen. Se oli Karhusiilikäs, luin perhoskirjasta.

Kuva ei ole tarkka - anteeksi , mutta perhonen oli niin hauskan näköinen. Se on aivan kuin jostakin oopperasta turkisreunainen viitta päällään ja kaksi sulkaa päässään.  Karhusiilikäs, saanut varmaan nimensä "turkiskauluksesta".

Perhoset olivat kaikki pieniä kooltaan, mutta eri lajeja oli paljon. Ja moni antoi minun ottaa itsestään valokuvankin. Olin siitä yllättynyt ja onnellinen. Ja varsinkin niistä vaaleansinisistä pikkuperhosista, jotka ilahduttivat silmiäni erityisesti. Sininen värinä kiinnittää aina huomioni luonnossa. Oli kyse metsäkurjenpolvesta tai sinisiivestä.

Sinisiipiä lenteli välillä lähekkäin kolmekin yhtäaikaa. Kisailivat ja leikkivät keskenään. Tässä yksi niistä on laskeutunut niittynätkelmän kukalle.

Sinisiipi siivet supussa. Tämä on todennäköisesti juolukkasinisiipi, koska oranssinväriset pilkut siivissä ovat vain alasiiven ulkosyrjässä. Mietin, miksihän perhonen lensi jo kukkineeseen voikukkaan, jossa on vain yksi haihtuva enää jäljellä. Mitä lie mietti...

Metsäkurjenpolvea ja hiirenvirnaa rantaniityllä. Sulassa sovussa.

Mutta joka kesä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä katseeni etsiytyy edelleen tienpenkkaan mielessäni se tunnetila, jonka lapsuudessa koin. Silloin, kun kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Ja kesä oli miltei aina. Niin tuntuu, sillä aika kuultaa muistot, eikö niin?

 

Ahomansikat kuuluivat lapsuuden kesiin. Mutta syön minä ahomansikoita aikuisenakin. Vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsee maistiaisille.

Haagan Alppiruusupuisto

Omassa puutarhassanikin kasvaa alppiruusu, vaaleanpunakukkainen 'Helsinki University'. Se kasvaa pääsisäänkäynnin vieressä, kunniapaikalla, mutta jää kalpeaksi aavistukseksi tämän kaiken rinnalla, joka nyt aukeni eteeni. Olin Haagan Alppiruusupuistossa Helsingissä ja oli rhodojen kukinta-aika. Mikä kukkameri ympärilläni olikaan!

Yltäkylläistä kukintaa...

Ihmisiä virtasi puistoon tasaiseen tahtiin, kaiken ikäisiä. Todellakin vauvasta vaariin. Aina yllätyn siitä, kun näen teini-ikäisiäkin tällaisissä paikoissa. Keskenään ja aivan yksinäänkin. Katselemassa kukkasia. Olenko asenteellinen? Kauneus kiinnostaa kaikkia ja kauneus kuuluu kaikille. Teinitkin tarvitsevat sitä, luonnon kauneutta. Kaiken sen älypuhelinähkyn jälkeen.

Sisäänkäynnin luona jokainen kaivoi kännykkänsä esille ja alkoi valokuvata. Niin minäkin. Ja onhan alppiruusut kuvaamisen arvoisia, eikö totta?

Oli ollut pitkä lämmin ja aurinkoinen ajanjakso, mutta juuri ennen tänne tuloa sadekuuro oli kulkenut paikan yli. Alppiruusujen lehdillä oli vielä sadepisaroita, mutta vain pisaroita, sillä sadetta ei ollut tullut paljoa. Sen näki pölystä lehtien pinnalla, sillä kova sade olisi huuhtonut sen kaiken pois. Nyt niin ei ollut käynyt.

Todennäköisesti 'Haaga' - tai 'Helsinki University'. Molemmat ovat vaaleanpunaisia ja ylimmässä terälehdessä on tumma täplitys. Molemmat kasvavat myös kaksimetrisiksi. Alppiruusujen luona ei ollut nimikylttejä.

Runollista, eikö totta?

Kävelin puiston pitkospuita pitkin ja olin yllättynyt, kuinka pieniltä ihmiset näyttivät suurimpien alppiruusujen vierellä. Osa alppiruusuista oli lähes kuusimetrisiä! Olin kuin alppiruusumetsässä. Mutta vanhimmat kasvit olikin istutettu jo 1975 eli 43 vuotta sitten. Oma alppiruusuni kun on vasta alle metrin korkuinen.

Yllätyin alppiruusujen korkeudesta. Ihmiset näyttivät niin pieniltä niiden rinnalla.

Oli myös vaikea uskoa olevansa mäntymetsässä ja suolla. Mielikuvat perinteisestä suomalaisesta maisemasta kun olivat aivan erilaiset kuin se, mitä ympärilläni sillä hetkellä näin. Mutta kasvaahan suomalainen versiokin alppiruususta eli suopursu juuri kostealla rämeellä tai suolla, kangasmetsässäkin. Niin äsken luin. Joten ympäristö alppiruusuille oli ehkä sittenkin aivan oikea.

Tämä näkymä ei näytä perinteiseltä suomalaiselta mäntymetsä- ja suomaisemalta. Mutta se on ihan oikea ja totta!

Viime vuonna alppiruusujen kukinta täällä oli ollut ylitsevuotavaa, joten tämän kesän kukinta jäi vaisummaksi. Myös omassa puutarhassanikin. Osa pensaista oli puistossa jo lähes kukkinut, osa oli vielä täydessä kukinnassa. Ja näkyipä nuppujakin. Tulin paikalle ilmeisesti viime hetkellä. Kukinta olisi pian ohitse.

Alppiruusupuistossa oli penkkejä siellä täällä, mutta ihmiset eivät joutaneet istumaan niillä. Oli kiire katsella ympärille.

Valkoisten alppiruusujen takana näkyy kerrostaloja. Paikka onkin keskellä kerrostaloaluetta. Mikä puisto alueen asukkailla!

Helsingin kaupungin rakennusviraston info-taulu suomalaisista alppiruusuista.

Todennäköisesti alppiruusu 'Mikkeli'. Mikkelillä on punaiset kukkanuput ja kukat vaalenevat vanhetessaan lähes valkoisiksi - ja se saattaa kasvaa jopa nelimetriseksi pensaaksi.

Mietin puistossa kävellessäni omaa puutarhaani ja haluani lisätä sinne kukkivia pensaita ja puita, ja vähentää samalla pikku hiljaa perennojen osuutta. Alppiruusut olisivat sellaisia. Kukkivia pensaita. Joten ostin valkokukkaisen 'P.M.A. Tigerstedtin eilen lauantaina ja istutin sen tontin reunalle mäntyjen, kuusten ja katajien luokse. Ikivihreiden kasvien eteen.

 Istutin alppiruusu P.M.A. Tigerstedtin mustikanvarpujen eteen puolivarjoisaan paikkaan kuusten, mäntyjen ja katajien väliin.

Kestää kuitenkin vielä kauan, ennen kuin omat alppiruusuni näyttävät yhtä hienoilta kuin täällä Alppiruusupuistossa. Mutta sanotaanhan, että vielä viimeisenäkin elonpäivänä kannattaa istuttaa puu. Tai soveltaen mikä muu kasvi tahansa. Kaikkea ei tehdä aina vain itseä varten, vaan myös niitä ihmisiä varten, jotka jäävät jälkeemme. Niin maailmaa rakennetaan. Kaikkia varten.

Kaksi kesykyyhkyä tuli nimensä mukaisesti aivan lähelleni Alppiruusupuistossa. Alppiruusupuisto ei ole vain ihmisiä varten, siellä oli myös paljon erilaisia lintuja. Ja enkä ihmettele, sillä mustikanvarpuja kasvoi alppiruusupuistoalueen ympärillä valtavasti. Ja mustikathan ovat monien lintujen herkkua.

Ja vielä kerran - kukkarunsautta.

Metsälammella

Oli kaunis, lämmin päivä, joten ei ihme, että Metsälampi oli täynnä elämää.

Lammella oleili kalalokkeja, sinisorsia ja telkkiä. Rannalla lenteli sudenkorentoja ja kasvoi niittykukkia. Violettia, valkoista ja keltaista, pinkkiäkin. Olin onneni kukkuloilla, tällaisen yltäkylläisyyden ympäröimänä. Katseli ihan minne tahansa.

Kesä! Sitähän tämä on. Koko vuosi huipentuu kesään. Kukinta ja pienet poikaset. Se on kesän päämäärä: lisääntyminen. Kaikilla rintamilla.

 

Pieni telkänpoikanen uiskenteli kaikessa rauhassa Metsälammen rantavedessä.

Kävellessäni lammenrannalla melkein astuin telkkäemon päälle. Yllätyin ja vähän säikähdinkin, kuinka huomaamaton se oli. Telkkä makoili aivan hiljaa rantaruohikossa poikasineen, ja ne lepäsivät ja nauttivat  auringon lämmöstä. Peräännyin varovaisesti vähän kauemmaksi, ja jäin pienen matkan päähän seurailemaan niitä. 

Ensin yksi poikasista lähti uimaan, kohta toinen seurasi perässä. Kaksikko mietti lammella hetken, minne suuntaisivat. Jäivät kuitenkin kellumaan paikoilleen. Kolmaskin ui kohta niiden luokse.

Lopulta emokin pulahti rannalta veteen, viimeisenä. Hetken aikaa uituaan se pisti päänsä veden alle ja sukelsi aivan uppeluksiin etsiessään syötävää. Poikaset pyörivät kaikessa rauhassa ympärillä. Olipa hauskaa seurattavaa...

Toinen poikanen tuli seuraksi. Päiväunet oli nukuttu, nyt oli aika lähteä etsimään syötävää.

Tiesitkö, että telkkä on sama lintu kuin Suomen kansalliseepoksessa, Kalevalassa, mainittu sotka-lintu. Ja Kalevalan tarinan mukaan sotkan munasta syntyi maailma. Siis tämän linnunlajin munasta.  Hmmm...

Telkkä emokin tuli poikasten luokse. Telkkä on kokosukeltaja ja katosi välillä kokonaan näkyvistä.

Jätin telkkäperheen omaan puuhiinsa ja jatkoin matkaani. Huomasin, että ympärillä joka puolella pilkotti valkoisia pieniä kukkia. Ne olivat heinätähtimöitä. Niitä kasvoi sekä hämärässä metsikössä että aurinkoisessa heinikossa, ja ne olivat kuin pieniä tähtiä. 

Pienessä ja herkässä heinätähtimössä on jotakin varsin viehättävää. Se on kaunis luonnonvarainen pikkukukka.

Siellä täällä kasvoi myös lemmikkejä. Noita lempeitä kaksivuotisia pikkukukkasia. Niitä, jotka laajoina kasvustoina ilahduttavat taivaansinisillä kukillaan puutarhoissammekin. Oletko koskaan katsonut, kuinka kaunis kukka se on aivan läheltä katsottuna? Aivan kuin kukan keskellä olisi toinen kukka...

Ja kaikkialla kasvoi myös harvakseltaan metsäkurjenpolvia - ja tietenkin voikukkia. Noita aliarvostettuja, joka paikassa menestyviä ja joka paikkaan leviäviä keltaisia voimanpesiä. Terveellisiäkin vielä.

Peltolemmikkiä kasvoi metsäkurjenpolvien ja heinätähtimöiden seurassa. Lemmikki on myös kukka, mielestäni,  joka läheltä katsottuna on paljon kauniimpi kuin voisi kaukaa katsoessa arvatakaan.

Vaalean violetti, lähes valkoinen metsäkurjenpolvi ihastutti myös. Sitä kasvoi myös  kaikkialla.

Lammelle katsellessani eteeni lennähti sudenkorento. Se lenteli edestakaisin ja laskeutui kasvin korrelle. Saisinko siitä valokuvan? Ei, korento nousi uudelleen lentoon, lenteli hetken lammella yllä, sen jälkeen pitkin rantaa, mutta palasi sitten onneksi takaisin. Naps, naps, naps! Siinä on kuvani, vanhalla kamerallani. Tuli mitä tuli. 

Sudenkorento. Tarkempaa lajia en tiedä.

Piipahdin viereisellä Joutsenlammella, jossa vanha puu oli myrskyssä kaatunut ja rojahtanut lampeen. Mietin, korjaakohan joku sen kesän mittaan pois. Ja ottaisinko siitä kuvan? Mutta mitä näinkään? Kameran linssin lävitse minua tuijotti rauhallinen silmäpari, kalalokki. Sillä oli pesä puunrungon päällä. Näetkö sen?

Lammelle kaatuneen puun rungon päällä näkyi jotakin valkoista, lokinpesä!

Kalalokki seuraili minua kaikessa rauhassa, pää pystyssä. Se oli tottunut ihmisiin.

Palasin takaisin Metsälammelle, koska siellä näytti olevan enemmän lintuja. Kiinnitin huomioni kaltevaan rantapuuhun, joka kaartui kauniisti veden ylle - ja mitä näinkään!  Oksanhaarassa näkyi taas jotakin valkoista, toinen kalalokki. Lokki makasi rauhallisena ja päättäväisenä paikoillaan risupesässään eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun.

Kalalokeilla oli selvästi munien hautomisaika meneillään. Pitäisiköhän käydä viikon-kahden päästä uudelleen katsomassa, josko siellä olisi jo silloin niitä poikasiakin...

Veden ylle kaartuvissa puissa on jotakin tunnelmallista. Lokki vietti aikaansa alaoksalla aivan veden rajassa ja ylempänä, oksanhaarassa, oli kalalokin pesä.

Kalalokki pesässään hautomassa muniaan.

Metsälammen keskellä on tekosaari. Veden ympäröimä saari on yleensä ottaen hyvä ja turvallinen paikka linnuille; ulkoilijatkin pysyvät kauempana. Otin kuvan saaresta, paikasta, jossa oleili paljon valkoisia lokkeja. Kun oikein tarkkaan katselin myöhemmin valokuvaa, huomasin, että kuvassa oli peräti kaksi kalalokkia hautomassa pesissään. 

Tiesitkö muuten, että molemmat, sekä naaras että uros, hautovat? Se oli minulle aivan uusi tieto, luin siitä vasta aivan äskettäin. Hautojien ympärillä olevat lokit pitivät seuraa, sukivat höyheniään ja etsiskelivät ruokaa. Vartioivat reviirejään - ja pesiään.

Tekosaari kuhisi kalalokkeja. Keskellä edessa yksi lokin pesä, toinen vasemmalla heinikön takana (vain lokin pää näkyy).

Lammen toisessa päässä huomioni kiinnittyi vanhaan lehtipuuhun, jonka alla kasvoi valtavasti niittykukkia. Metsäkurjenpolvia, lempikukkiani. Sinisinä, vaalean violetin värisinä, lähes valkoisina. Uskomatonta! Kahlasin kukkameressä puun varjossa ja otin valokuvia. Nautin pelkästä olemassaolostani. Siinä. Kaiken sen kukkapaljouden keskellä.

Metsäkurjenpolvia sinisinä ja vaalean violettisina, seassa peltolemmikkejä ja vaaleanpunakukkaisia puna-ailakkeja.

Kun vihdoin ja viimein astuin niittykukkien parista lampea kiertävälle kapealle polulle, yksi lammen lokeista lensi vielä lähelleni ja laskeutui rannalla olevalle kannolle istumaan. Se katsahti minuun päin ja käänsi sitten päänsä ja katseli lammelle. Katselin sitä hetken, katselin lampea minäkin ja päätin, että oli aika lähteä jo kotiin. 

Ja hyvillä mielin lähdinkin. Lampi elää omaa elämäänsä ilman minuakin. Ja niin sen pitääkin tehdä. Ja minä elän omaani. Joskus, aivan pienen hetken aikana, tiet kohtaavat. Ja se riittää. Minullekin.

Tällaisella suojaisella Metsälammella kalalokin elämä on kohtalaisen rauhallista ja turvallista. Mikäs siinä nauttiessa lämpimästä alkukesän säästä ja odotellessa poikasten kuoriutumista.