Heinäpellolla

Siellä ne taas olivat! Heinäpaalit pellolla. Onko kesä jo todellakin näin pitkällä?

Monenväriset muovitetut heinäpaalit täplittävät peltoja ympäri Suomea. Ja kuitenkin, kuinka moni muistaa edelleen heinäseipäät. Minne ne oikein ovat kadonneet?

Nyt aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä karjalla on lokoisat päivät. Voi vain makoilla timotei-pellossa ja syödä samalla. Talvella tilanne on toinen, silloin eletään mm. kuivaheinällä. Joten sitä heinää on jollakin tavalla kerättävä talteen.

Eivät ne ole täysin kokonaan kadonneet, sillä viime kesänä kävin Pohjois-Pohjanmaalla sukulaisissa ja näin siellä heinäseipäitä heinineen tienvarressa. Se on kuitenkin tänä päivänä niin harvinainen näky, että pysäytin oitis autoni ja otin seipäistä valokuvia.

Ei niitä heinäseipäitä ollut paljoa, selvästi oli vain niitetty piha-alueen heinät niihin kuivumaan, mutta kuitenkin. Jonkinlainen nostalginen muisto nousi esiin jostakin syvältä mieleni sopukoista.

Pohjois-Pohjanmaalla oli heinät niitetty pihapiirissä ja nostettu seipäille kuivumaan. Tänä päivänäkin käyttökelpoinen tapa pienessä mittakaavassa.

Näinpä myös viime kesänä toisenkin heinäseiväsnäkymän, mutta nyt nelostien varressa.  Kuvattavahan se oli.

Katsellessani vanhoja suvun valokuvia löysin heinäntekokuvia isoäitini ajoilta. Ajoilta, jolloin heinäkärryjäkin kuljetettiin niityltä hevosella.

Kuten kuvista näkyy, heinätöihin lähdettiin aina isolla porukalla. Sukulaiset ja naapurit, kaikki, lähtivät heinään yhdessä ja kävivät tekemässä heinätyöt yksi heinäniitty kerrallaan. Kauemmilla metsäniityillä yövyttiin ladoissa ja niiltä ajoilta niitä tulevia avioliittojakin syntyi. Näin kuulin kerrottavan...

Vanhoja sukukuvia, valokuvieni aarteita. Tässä ollaan heinänteossa Pohjois-Pohjanmaalla.  Nuori mies iskee rautakangella reikiä maahan, vanhempi mies odottaa vieressä ja laittaa heinäseipään reikään ja nuori poika pomppii heinäseipään vaakatapin päällä. Yhteistyötä, jossa jokaiselle löytyy oma tehtävänsä, lapsesta vaariin ja mummoon.

Muistan itsekin lapsena olleeni heinätöissä mummolassani Pohjois-Pohjanmaalla. Meille "etelänvieraille" se oli kuitenkin vain leikkiä, jonka sai lopettaa kun halusi. Mutta varsinainen heinäväki teki pitkää päivää, jotta heinät saataisiin kuivalla säällä talteen.

Kuva on vanha ja haalistunut, mutta loistava kuva vanhan ajan heinätöistä. Toinen nainen vasemmalla on mummoni.

Ennen todellakin heinät kerättiin talveksi karjalle ja hevosille luonnonniityiltä: kuivilta kedoilta, metsäniityiltä ja kosteilta rantaniityiltä. Luinkin, että ennen heinärehun määrästa riippui peltoalan laajuus, sillä pellot lannoitettiin karjan lannalla. Eli heinätyöt olivat todella tärkeä osa maatalon töitä. 

Yhden lehmän lannalla ei kovin montaa peltoa lannoitettu. Onneksi tänä päivänä on muitakin keinoja.

Myöhemmin, kun alettiin kasvattaa mm. timotei-heinää heinäpelloilla, heinärehua saatiin enemmän. Timotei kun oli ravinteikkaampaa syötävääkin eläimille.

Timotei-heinästä ja puna-apilasta, molemmista, saadaan erinomaista rehua eläimille.

Timotei-heinäpelto kevyessä kesätuulessa.

Luonnonniityillä kasvoi muutakin kuin vain heinäkasveja mm. erilaisia keto- ja niittykukkia. Osa kukista on syötäviä sekä ihmisille että eläimille, muttei kaikki. Esimerkiksi keltaiset niittyleinikit ovat luonnonniityillä kauniita katsella, mutta lehmät karsastavat niitä. Niittyleinikit kun maistuvat kitkeriltä. Jos niittyleinikkiä on paljon rehussa, se voi vaikuttaa myös maidon makuun. Näin luin.

Niin yleiset, keltaiset niittyleinikit eivät kelpaakaan kaikille. Pikkukärpäsille ja -perhosille kylläkin, koristeeksi niittykukkakimppuun keittiönpöydälle, mutta karja nyrpistää nenäänsä sille. "Kitkeriä!", sanoi lehmä niittyleinikeistä.

Tänä päivänä luonnonniityillä saattaa kasvaa myös paikoittain luonnonvaraisia lupiineja, tuota paljon parjattua vieraslajia, joka valtaa tilaa omilta niittykasveiltamme. Kyse ei ole pelkästään siitä, että ne vievät elintilaa omilta perinnekasveiltamme, vaan myös siitä, että lupiinit eivät kelpaa eläinten rehuksi. Ne ovat syötynä myrkyllisiä sekä eläimille että ihmisille. 

Luonnonvarainen lupiini on levinnyt aggressiivisesti kaikkialle. Kasvi on kaunis, mutta myrkyllinen.

Mutta Suomessakin kasvatetaan, ja varsinkin ulkomailla, makealupiineihin kuuluvaa sinilupiinia, joka on nimenomaan jalostettu viljelykasvi ja hyvä proteiini- ja kuitukasvi. Sen siemenistä jauhetaan jauhoa, jota sitten voi lisätä eläinten rehuun ja halutessaan myös ihmisten leivonnaisiin ja leipiin. Sinilupiinin viljely on Suomessa kuitenkin vasta alkutekijöissä, mutta sen käyttöä tutkitaan mielenkiinnolla.

Nyt pelloilla kuitenkin näkyy erilaisia heinäpaaleja, ennen vain valkoisia, nyt muunkin värisiä. Ne koristelevat maaseutumaisemaa ja rytmittävät vuotta. Nyt on heinäaika! Heinäkuu. Kesä kukkeimmillaan. 

Suomalaista maalaismaisemaa kauneimmillaan. Ja tiedoksi, oikeanpuoleisimman heinäpaalin ja metsän välissä näkyy pienen pieni vaalea piste. Voitko edes arvata, mikä se on? Siellä on lehmiä makoilemassa niityllä. Etäällä, lähellä joenrantaa.

Tässä olkipyöröpaaleja. Niitä käytetään mm. karjan ja hevosten kuivikkeena. Kulmikkaita olkipaaleja voidaan käyttää eristeeksi asuinrakennusten seinien välissäkin.

Hevosharrastus on lisääntynyt valtavasti. Meilläkin muutaman kilometrin säteellä on ainakin neljä taloa, joissa on enemmän tai vähemmän hevosia. Ja hevoset tarvitsevat heinää syötäväksi ja olkia kuivikkeeksi. Tässä sulassa sovussa hevonen ja poni puun alla varjossa niityn reunalla.

Äskeinen hevonen valpastui, kun huomasi minut joen toisella puolella ottamassa siitä valokuvia. Kuvittelenko vain, vai näyttääkö se minulle mieltään ja kieltään?! :DD

Heinäpaalit nähdessä ajatukset karkaavat jo syksyyn ja tulevaan satokauteen. Tietty haikeus täyttää mielen, sillä osa kesää on jo takanapäin. Sillä nythän kerätään jo sitä kesän satoa. Mutta vielä on kesä, keskikesä parhaillaan meneillään, joten ei mennä ajatuksissa aikaa edellä. Syksyllä on sitten omat hienot puolensa. Sitten aikanaan.