Talousmetsä, puisto vai kantopuutarha - siinäpä pulma

Meillä puutarha on laajentunut samaa vauhtia kuin puita on tontilta kaadettu polttopuiksi. Olen jopa ajatellut, että saisimme polttopuut lopun ikäämme 1 ha:n tontiltamme. Jos olisimme järkeviä.

Mutta olenko minä niin järkevä? 

Sillä se järkevä ja taloudellinen puoleni, mutta toisaalta taas se uutta luova ja jalat irti maasta oleva ihmispuoleni, taistelevat minussa jatkuvasti keskenään. Koko ajan. 

Kumpi puoli voittaa?

Tonttimme korkein ja vanhin mänty alapihallamme pienen metsikkömme reunassa. Tästä saisi ison pinon polttopuita tai sahautettua pinon suoria lautoja, mutta kuka tätä haluaisi kaataa? Emme me ainakaan, ja niinpä se on saanut jäädä paikoilleen.

Olen aina pitänyt puistoista, niiden avaruudesta ja vanhoista puista siellä. Vanhat puut herättävät minussa luontaista kunnioitusta ja niistä uhkuu jotain selittämätöntä voimaa. 

Sellainen, puistometsä, olisi mahdollista saada kasvatettua omalle pihallekin, kun jättäisin ne kaikkein suurimmat, kauneimmat ja vanhimmat puut paikoilleen. Kuka niitä haluaisikaan kaataa sen jälkeen, kun on lukenut Puitten salattu elämä -kirjan? 

Se tarkoittaisi sitä, että kaataisimme vain ne pienemmät ja mitättömämmät puut polttopuiksi. Ne, jotka kasvaessaan tuottaisivat myöhemmin tulevaisuudessa enemmän sitä poltettavaa puumassaa. 

Ei kuulosta järkevältä. Siis puulämmityksemme kannalta... Polttopuut loppuisivat tuota menoa ennen aikojaan.

Pienen metsikkömme reunassa kuuset ovat saaneet kasvaa valossa, ja siksipä oksat kasvavat aivan maata myöten.Tämän kuusen alla olevalla penkillä voi kaikessa rauhassa istua pienellä vesisateellakin eikä kastu. Tällä kuusella on paikka sydämessäni. Ja tämän kuusen ja sen vieressä olevan leikkimökin takana on kasa sammaloituneita kantoja ja puunkappaleita, joille olisi kohta käyttöä.

Mutta entä jos  laittaisin pieneen metsikköömme vielä kantopuutarhankin. Sillä kantoja on, sammaleisia ja puoliksi lahonneita. Onpa sammaleisia ja myöskin kuivuneita puunrungon kappaleitakin. Juuri niitä, joista olen puolisolleni monesti valittanut, että ne tekevät tontistamme epäsiistin. Heittänyt niitä pikkuhiljaa nuotioon risunpolton yhteydessä. Ja nyt, niille voisi ollakin käyttöä. 

Voi tätä elämää!!!

Ison kuusen ja leikkimökin takana on alue, jonne on jäänyt kantoja yms.lahoamaan pitkäksi aikaa. Kaunis ja koristeellinen kannon osa, eikö totta? Miksen ole sitä aikaisemmin huomannut...

Nyt olisikin aivan hyväksyttyä sijoitella niitä metsikköömme, koristella niillä polkujen reunoja ja risteysalueita siellä. Niitä polkuja, joita olen pikkuhiljaa suunnitellut sinne.  Materiaalia löytyisi siis hyvin ihan omalta tontiltamme.

Tämä kuusikin on joskus kaadettu polttopuuksi. Se on lämmittänyt perhettäni kylminä talvipäivinä ja öinä. Nyt siitä on vain sammaleinen kanto jäljellä. Se, kanto, on kaunis sellaisenaan.Siinä on sammaleet ja kaikki - aivan valmiina.

Mikä lie juuren kappale, mutta sen koristeellinen muoto voisi ilahduttaa vielä pitkään. Metsäpolun reunalla. Ja saniaisiakin kasvaa ympärillä, aivan valmiina.

Ja tänä päivänä, kun puhutaan paljon kuluttamisen hillitsemisestä, niin onhan kantojen ja puunrunkojen kierrättäminen oman puutarhan koristeena jo kierrätysteko. 

Luinkin, että kannot toimivat myös pitkäaikaisena typpivarastona ja niiden nosto maasta köyhdyttäisi maaperää.

Ne siis lisäisivät luonnon monimuotoisuutta, vaikka meidän tapauksessamme tätä "monimuotoisuutta" vain siirrettäisiin paikasta toiseen. Mikä sopisikaan paremmin puutarhan uudeksi alueeksi kuin kantopuutarha tulevaan pikku puistometsikköömme metsäpolkujen reunoille. 

Pikku metsikkömme reunalla puut ovat saaneet kasvaa valossa ja ne ovat tuuheita. Mutta täällä keskellä puusto on kasvanut niin tiheästi, ettei aluskasvillisuuskaan ole päässyt kasvamaan. Vaikka kuivuneita kuusenrankoja on revitty kaksin käsin jo monen vuoden aikana. 
Tältä alueelta on varaa kaataa puita, sillä nämä eivät ole kauniita "puistopuita". Pääpolku kulkisi tästä keskeltä, alkaen oikealta ja kiemurrellen vasemmalle ja jälleen oikealla kohti valoa, kohti puutarhaamme.

Keskellä tiheätä metsikköä rungot ovat täynnä ohuita kuivuneita oksia ja vihreä latvusto on korkealla.

Tarkoitus ei ole rakentaa kantopuutarhaa suurella rahalla, vaan tehdä alueesta hyvin luonnonmukainen. Sellainen metsäpuistopuutarha, jossa olisi polkuja, koristeellisia kantoja ja luonnonvaraista aluskasvillisuutta. 

Ja se taas vaatii harvennusta, jotta valo pääsisi maanpinnalle asti. Olenkin jo kauan haaveillut, että mustikan- ja puolukanvarvut, joita täällä kasvaa luonnostaan, pääsisivät leviämään tälle alueelle. Myös saniaisia kasvaa täällä luonnostaan. Mikäs sen parempia kasveja kantopuutarhaankin...

Avonaisemmilla alueillamme kasvaa paljon varpuja. Marjoja ei ole paljoa, joko paikka on liian hämärä tai linnut syövät ne lähes kaikki...

Kävin katsomassa Lohjalla sijaitsevan Arboretum Magnolian kantopuutarhan kuvia netissä, ja siellä oli kantojen ja kasvien alustoille levitetty antiikinpunaista koristekatetta - ja olihan se näyttävän näköistä. Punainen toi vähän väriä noihin kantoasetelmiin. Katso vaikka tästä.

Kävin myös katsomassa Prinssi Charlesin Highgrove Housen kantopuutarhan kuvia Pinterestistä, voit katsoa noita kuvia täältä. Tuosta linkistä löytyy kuvia kantopuutarhasta vähän isommassa mittakaavassa tehdystä puutarhasta.

Vaikka itselläni on tarkoitus tehdä aika lailla vaatimattomampi puisto-kantopuutarha-talousmetsä -kokonaisuus tuolle pienelle metsiköllemme, aina voi katsella kuvia puutarhoista, joihin on panostettu enemmän. Idea se on pienikin idea ja kaikkea on hyvä muutenkin soveltaa vastaamaan paremmin omia tarpeita. 

Kantopuutarhalla on puolensa. Ainakin linnut ja maaperän pikkueliöt tykkäävät. Käpytikkammekin olisi varmasti riemuissaan, sillä sen nakuttelun jälkiä löytyy tonttimme kannoista ja puista alvariinsa jo nytkin.

Puupinon päältä on käpytikkammekin hyvä katsella, löytyisiköhän sitä lahopuuta lähistöltä.

Nyt kun kaikkialla kirjoitetaan ja varoitetaan ilmastonmuutoksesta, luin Tekniikka ja talouslehdestä, että metsään jätetyt kannot hillitsevät sitä. 

Miten se on muka mahdollista?

Kannoista vapautuu niiden pitkän lahoamisajan takia hiiltä tasaisesti koko lahoamisprosessin aikana, kun taas jos kantoja käytetään bioenergiana eli poltetaan, hiili vapautuu ilmakehään välittömästi. 

Kaiken maailman kantopuutarhat ovatkin varsinaisia ekotekoja. 

Käpytikkakin sen tietää, että lahopuusta löytyy syötävää pitkäksi aikaa. Vuodesta toiseen.

Ja minä kun olen heittänyt niitä aina nuotioon risuja polttamisen yhteydessä ja ollut tyytyväinen, kun olen saanut taas vähän pihaa siivottua. Tuhkat olen levitellyt sitten pensaiden alle tai kukkapenkkeihin lannoitteeksi.

Voi minua...

Mutta monenlaista mielipidettä löytyy asiasta. Siis tuosta ilmastonmuutoksesta, metsien hakkuista ja hiilinielusta. Asiaa ei ole selvästi helppo ymmärtää. Suurin ongelma ja kiista tuntuu olevan aika, jonka aikana muutos parempaan täytyy tapahtua.

Mutta sen tiedän, ettei kantopuutarhasta ole haittaa kenellekään. 

Vai onko?

Tässä haapakasa odottamassa pilkkomista, takana näyttää olevan pienempiä raitapöllejä.
Nämä puut on jo poltettu takassa toissa talvena.

Jääharjanteet järven jäällä

Aamu valkeni valkoisena ja sumeana. Yöllä oli satanut lunta, ja satoi edelleenkin. Lämpötila oli plussan puolella ja oli tyyntä. Ilma oli leppeän lempeä, juuri sopiva pieneen ulkoiluun. 

Olimme mökillä Savonlinnassa, pikaisesti käymässä vain, mutta ulos oli silti päästävä käymään. Järven jäälle kävelemään. Kaiken sen avaruuden ja tyhjyyden keskelle. Pois loputtomien ärsykkeiden tulvasta.

Jo illalla olimme huomanneet jäällä outoja, pitkiä jääharjanteita, ja niitä, harjanteita, päätimme lähteä tarkemmin tutkimaan. Näin päivänvalossa, päätimme. Silloin se olisi turvallisempaa.

Jääharjanteet olivat korkeimmillaan yli metrin korkuisia. Tässä puolisoni kiipeilynäyte.

Huomasimme jo jäälle astuessamme, kuinka matalalla vesi oli. Rantakivet näkyivät laajana, leveänä reunuksena rannalla. Keväällä pääsisin siis taas keräämään kiviä. Etsimään rannalta ne kaikkein pyöreimmät ja kaikkein kauneimmat. Ja tuomaan niitä pihalleni. Koristeeksi.

Pari vuotta takaperin vesi ylettyi rantapuihin asti...

Mutta nyt vesi oli tosiaan harvinaisen matalalla, syynä luultavasti viime kesän kuivuus. Lunta on onneksi kuitenkin paljon, ja sulaessaan keväällä se nostaa veden pintaa. Tämä Saimaan järvi kuuluu onneksi myös ns. säännösteltyihin järviin, jonka vedenpinnan tasoa pystytään tarvittaessa muuttamaan juoksuttamalla vettä vähemmän tai enemmän. 

Mutta mikä oli saanut tämän jääharjanneilmiön aikaan?

Jääharjanne muodostuu, kun pakkaskelillä jää kutistuu synnyttäen railon, joka sitten jäätyy umpeen. Sään sitten lauhtuessa jää ei kuitenkaan mahdu laajenemaan entiseen mittaansa, vaan sen reunat nousevat ylös. Harjanteiksi.

Jääharjanteet syntyvät yleensä joka talvi suunnilleen samoille kohdille, ja voivat olla useita kilometrejä pitkiä. Niin kuin nytkin. 

Jääharjanne kulki mökkirantaa myötäillen, ylitti pienen lahden ja jatkoi matkaansa pitkän matkaa ison saaren rantaa pitkin, kunnes kääntyi kohti kauempana olevaa saarta. Ja sieltä jonnekin eteenpäin, en tiedä minne, sillä emme kävelleet niin kauas.

Toiseen suuntaan harjanne kääntyi mökkirannasta kohti järven selkää mutkitellen siksakkia, kunnes kääntyi kauemman saaren niemen kärkeä kohti jatkaen sieltä matkaa ties minne.

Jääharjanteet olivat jopa metrin korkuisia ja niissä oli lähellä rantaa jopa pohjakiviä kiinni.

Näihin harjanteiden aukkoihin sitten kurkistelimme puolisoni kanssa ja ihmettelimme ilmiötä. Kävelimme pitkin rantoja ja katselimme samalla maisemia, joita lumisade himmensi.

Jää oli nostanut rantakiviä maasta, kun se oli noussut harjanteeksi. Harjanteen alla oleva vesi oli tässä kohtaa jäätynyt uudelleen jääksi jään alle.

Jääharjanteiden kanssa täytyy kuitenkin olla aina varovainen. Ne muodostuvat railoihin, joiden lähellä jää on yleensä ohuempaa. Varsinkin hämärän ja pimeän aikana, tai lumisateen aikana tai sen jälkeen, on varsinkin moottorikelkalla tai autolla railoon tai harjanteeseen ajettaessa sattunut pahojakin onnettomuuksia. Hukkumisia ja luunmurtumia.

Oikealla paikallinen kalastaja moottorikelkkansa kanssa. Toinen kokoonpano oli kaempana järvenselällä. Paikalliset yleensä tuntevat vesistönsä kuin omat taskunsa ja osaavat varoa.

Mutta me, puolisoni ja minä, emme halunneet paljoa onnettomuuksia nyt miettiä, vaan ihmetellä kaikessa rauhassa meille uutta ilmiötä. Ja katsella rauhallista, lumista maisemaa. Nauttia lopputalven lempeästä ja kosteasta ilmasta.

Vaikka täytyy myöntää, että kevät- ja kesäaika nousee jo välillä mieleen, aivan silloin tällöin, sillä talvea ja lunta on ollut jopa kylläkseen asti. Nautin kuitenkin tällaisinä hetkinä vielä täysin talvesta ja talviajasta. Ja vastasataneesta lumesta.

Lumi pehmentää kauniisti maisemaa. Välillä vastaranta näkyi selkeämmin ja lopulta se taas melkein katosi kokonaan, kun lumisade yltyi. Talvea kauneimmillaan, maaliskuussa.

Tarvitsen talvea, tarvitsen sen hiljaisuutta ja lepoa. Tarvitsen aikaa, jolloin voin tehdä kaikkia talvijuttuja ja talviharrastuksia. Tehdä kaikkea sellaista, mitä kesällä ei kerkeä eikä voi. Sillä kesällä on kesäjutut, talvella talvijutut.

Vielä ei onneksi tarvitse kokonaan herätä tästä talvihorroksesta. Ja hyvä niin, sillä kaikella on aikansa täällä maan päällä.

Ja muistakaa varoa paikkoja, joissa vettä näkyy jään päällä! Jään paksuus voi vaihdella paljon ihan lyhyellä matkallakin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arboretum Magnolia, puulajipuisto Lohjalla

Olen aina yhtä ihmetystä ja ihailua täynnä, kun olen tekemisissä ihmisten kanssa, joita ohjaa intohimo omaa harrastustaan tai työtään kohtaan. 

Arboretum Magnolia on syntynyt tällaisesta intohimosta. 

Tervetuloa! Tästä kaikki alkaa...

Puulajipuiston perustajia ovat Suvi Pohjola-Stenroos ja Esa Stenroos, ja he alkoivat työstää paikkaa vuonna 2003. Suvi on alkuperäiseltä koulutukseltaan eläinlääkäri, mutta kouluttautui aikuisella iällä puutarha- ja maisemasuunnittelijaksi Oxfordissa, Englannissa. Ja koko alanvaihto sai alkunsa puutarhaharrastuksesta, omassa mökkipuutarhassaan.

Arboretum Magnolia avattiin ensi kertaa yleisölle Avoimet puutarhat -päivänä vuonna 2015, ja tuona samana vuonna minäkin vierailin siellä. Kuvat ovat siis kaikki tuolta vuodelta, joten tänä päivänä moni asia voi olla hivenen toisin. Ainakin kantopuutarha on perustettu uutena alueena vierailuni jälkeen.

Puisto oli uskomattoman siisti sekä huolella suunniteltu ja rakennettu. Suvi olikin palkannut kaksi puutarhaopiskelijaa auttamaan puutarhatöissä, ainakin vuonna 2015, jolloin paikka avattiin ensi kertaa yleisölle. Näin hän itse kertoi.

Superromanttinen huvimaja sinisin kalustein ja koristein.

Puisto koostuu erilaisista alueista ja poluista. Siellä on mm. terassipuutarha ja japanilainen puutarha, laakso, puropolku ja magnoliapolku, rhodopolku ja heinäpolku, perennapuutarha, kevätrinne ja hortensiapolku - ja uusimpana kantopuutarha. 

Kantopuutarhaan on tuotu isoja puunkantoja ja-runkoja, jotka on visuaalisesti aseteltu ympäristöönsä. Kannot esimerkiksi on käännetty nurinpäin juuret kohti taivasta ja niihin on laitettu kasvamaan mm. saniaisia. Näin luin. Enemmän tietoa ja hienoja kuvia tuosta kantopuutarhasta löytyy tämän Kantopuutarha-linkin kautta. Kannattaa käydä katsomassa!

Tässä puulajipuistossa on paitsi pensaita ja perennoja myös paljon erilaisia puita ympäri maailmaa. Erilaisia puuvartisia kasveja on yli tuhat. Siellä on mm. japanilaisia ja kiinalaisia puita, joita ei kasva missään muualla Suomessa. Puita on myös Koreasta, Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Ja muualtakin maailmasta.

Kuinka tämä on mahdollista?

Tässä puistossa järvi ja kalliot sekä puut ja pensaat kaiken ympärillä luovat suotuisan pienilmaston, jossa talvenarat kasvitkin saadaan viihtymään ja menestymään.

Arboretum Magnolia sijaitsee Lohjalla, Länsi-Uudellamaalla, jossa on Suomen oloissa harvinaisen suotuisa ja talvellakin leuto ilmasto. Lohjan luonto koostuu järvistä ja rehevistä lehdoista, lähteiköistä ja harjuista, kalkkikallioista. 

Ilmasto on myös sopivasti kostea ja järvet mm. Etelä Suomen suurin järvi, Lohjanjärvi, tasaavat lämpötilaeroja ja pidentävät kasvukautta. Lohjalla onkin maanviljelyä ja puutarhanhoitoa harrastettu jo kauan, mm. ensimmäiset omenapuut on alueelle istutettu jo 1500-luvulla.

Lohjan tunnus onkin omena. Se kertoo jo paljon...

Isot vesistöt, tässä Lohjanjärvi,  tasaavat lämpötilaeroja ja kalliot keräävät auringonlämpöä.

Arboretum Magnolian pohjapiirustus vuonna 2015. Alue on kolmen hehtaarin kokoinen.

Puulajipuistossa on ollut mahdollista vierailla joko ryhmän mukana ennalta sovittuna aikana tai yleisöpäivinä, joita on ollut kerran tai pari kuukaudessa. Yleisöpäivien aikana on peritty pieni pääsymaksu, johon on sisältynyt kahvi/tee ja kahvileipä.

Vuonna 2019 ja 2020 paikka on ollut tuntemattomasta syystä yleisöltä suljettu.

Tässä tutustuttiin paikkaan ryhmän kanssa ja oppaana toimi itse paikan perustajat.

Käytävät oli nurmitettu ja kasvien istutusalueet siistitty kanttausraudalla. Kanttausrauta on muuten lempityökaluni puutarhanhoidossa.

Metsäisempi polku on päällystetty kuorikatteella.

Kotiinlähdön aika, vielä viimeinen vilkaisu tähän hyvin hoidettuun puulajipuistoon.

Lohjahan on alue, jossa on paljon myös muuta mielenkiintoista katseltavaa.

Samalla reissulla voi käydä vilkaisemassa 300-400 -vuotta vanhaa Paavolan tammea ja aivan sen vieressä olevaa Fruticetum -hedelmälajipuistoa, jonne on kerätty kaikki Suomessa kasvavat hedelmä- ja marjalajit.

Lohjalla sijaitsee myös Tammiston puulajipuisto, joka on yleisölle avoin ja ilmainen käyntikohde.

Kannattaa käydä tutustumassa!

Linnunlaulua puutarhassamme

Linnuilla alkaa olla kevättä rinnassa. Ja miksei olisi, sillä valonmäärä on lisääntynyt, aurinkokin paistaa ja lämmittää jo. Titityy ja muukin sirkutus kuuluu kaikkialla ja lintulaudalla käy kuhina. 

Sinitiainen laulaa täysin palkein.

Se ilahduttaa minua ja saa vaivihkaan odottamaan jo kevättä ja kesää. Aikaa, jolloin kaikkialla näkyy ja kuuluu elämä, kun luomakunta valmistautuu lisääntymään kaikilla rintamilla.

Talitiainen ruokintapaikalla.

Suosikkilintujani ovatkin tiaiset, nuo touhukkaat ja iloiset lintulautojen ilahduttajat talviaikaan. Kesällä on niin paljon muitakin lintuja, etelästä muuttaneita, että tiaiset tuntuvat silloin hukkuvan kaiken sen muun lintupaljouden keskelle. Muttei se haittaa. Kun syksy tulee ja muutolinnut lähtevät kohti lämpimämpiä maita, tiaiset ottavat taas ykköspaikan lintumaailmassani. 

Sinitiainen ja pyrstötiaiset ruokailevat täydessä sovussa talipaakulla.

Pyrstötiainen on parvilintu ja todella suloisen näköinen. Yleensä niitä on viisikin lintua kerralla ruokintapaikalla.

Pihallamme vierailee ja asustelee tali-, sini- ja kuusitiaisia, yksi hömö- ja töytötiainen sekä parvi pyrstötiaisia. Kaikki ne sulassa sovussa ruokailevat talipaakuilla ja lintulaudoillamme. Niitä on hauska seurata. 

Hömötiainen lintulaudalla.

Tämä töyhtötiainen on äänekäs ja rohkea pikkulintu. Se ei paljoa pelännyt minua.

Kun pari vuotta sitten oli Miljoona linnunpönttöä -kampanja, innostuin minäkin. Sinä keväänä ripustin kuusi pikkulinnun pönttöä ja syksyllä neljä lisää. Olin tyytyväinen itseeni. 

Jokin muukin oli.

Käpytikka nimittäin alkoi nakutella reikää varaston päädyn pöntön sisääntuloaukon yläpuolelle. En tykännyt siitä yhtään! Löysin metallilevyjä, jotka ruuvasimme puolisoni kanssa ison reiän alun päälle. Kun tyytyväisenä katselimme työmme tulosta, emme vielä tienneet, että tikka katseli touhujamme metsän kätköstä.

Pihamme käpytikka tarkkailee touhujamme. Meillä on osittain yhteinen reviiri.

Se suuttui vimmatusti! Tikka lensi kuusen latvaan, tuijotti meitä ja alkoi piipittää kiukkuisesti: piip, piip, piip! Ei ollut epäilystäkään, että sitä harmitti ja paljon.

Sitten alkoi tapahtua.

Kun kerran olimme tuhonneet sen pönttöprojektin, se alkoi nakutella reikiä kuuden eri pöntön reiän yläpuolelle. Yhtäaikaa. Mitä ihmettä se oikein halusi? Pöntöissä ei ollut enää munia eikä poikasia syksyllä, mutta voisiko se olla harmissaan, ettei sille ollut ripustettu omaa pönttöä kun kerran kaikille pikkulinnuillekin oli? Se oli  sentään asustellut ja elellyt tontillamme jo vuosien ajan.

Käpytikkamme on talipaakulla tuttu näky. Ja muuallakin, sillä tontillamme on lahopuita ja muuta tikalle mieluista materiaalia.

Mietin asiaa. 

Lopulta menin kauppaan ja ostin kaksi kottaraispöntöä, jotka ripustimme tonttimme laidalle. Sinne mahtuu tikkakin menemään talvisuojaan syysmyrskyillä ja talvipakkasilla, jos se niin haluaa. Tiedä, mitä tikka ajatteli, mutta pikkulintujen pönttöjen tuhoaminen loppui siihen paikkaan.

Linnunpönttösota välillämme on ohi ja rauha maassa. Nyt on juomatauon aika..

Viime kesä oli harvinaisen helteinen ja heinäkuussa yllättäen huomasin, ettei pihallamme ollut paljoakaan hyönteisiä. Ajattelin sen johtuvan harvinaisen kuivasta ja lämpimästä kesästä, mutta sitten aloin miettiä. 

Voiko ötököttömyys johtua myös linnuista? Sillä luin, että yksi pesye voi tarvita  jopa 10 000 - 20 000 hyönteistä, ötökkää tai toukkaa ruoakseen. Kerropa se ainakin 11:sta, sillä joka pöntössämme pesittiin. Myös pensaikoissa oli lintujen tekemiä omia pesiä.

Huolestuin.

Pikkuvarpuspariskunta oli ensimmäisten joukossa talipaakullamme, jonka olin puolittanut. Niiden pesästä löytyi syksyllä kaksi kuollutta poikasta eli ruoasta ja/tai juomasta oli ollut pulaa.

Kävin kaupasta ostamassa yhden talipaakun ja laitoin sen lintujenruokintapaikallemme aivan koemielessä. Sinne ilmestyi heti syöjiä mm.  pikkuvarpusia ja punarinta, peippospariskunta - ja valtava parvi kottaraisia poikasineen.

Kottaraisia tuli iso parvi poikasineen yhden talipaakun luokse. Rasva hupeni hetkessä, sillä poikasilla oli nälkä. Ja ne olivat yhtä suuria kuin vanhempansakin.

Yleensä keväällä linnut kaikkoavat ihan itsekseen ruokintapaikalta, vaikka siellä olisi syötävääkin, koska luonnosta löytyy jotakin paljon parempaa. Nyt tilanne oli ilmeisesti keskellä kesää toinen. Linnuilla oli paitsi nälkä myös jano. 

Tällä kottaraisella oli kaksi ruokittavaa, joillakin kolme-neljä. Luin, että kottaraisten poikasille tuodaan ruokaa noin 1000 kertaa päivässä ja molemmat vanhemmat ruokkivat niitä.

Kuivan kesän vuoksi tiedotusvälineissäkin kehoitettiin tarjoamaan linnuille ja  metsän eläimille vettä pihamailla ja puutarhoissa. Joten minäkin, kun puutarhassamme ei ole lampia eikä muitakaan vesielementtejä. Linnut ja oravat löysivät vesiastiat heti.

Tässä mustarastasnaaras. Kun yksi lintu uskaltautui juoma-altaalle, kaikki muutkin tulivat. Välillä altaalla oli ruuhkaa ja linnut jonottivat omaa vuoroaan.

Kävin viime kesänä Kultarannan puutarhassa Naantalissa ja siellä oli jokin taidenäyttely. Mieleeni jäi varsinkin yksi patsas, joka erityisesti puhutteli minua. 

Patsas oli tehty ruostumattomasta teräksestä ja se oli nimeltään Mummo ja ystävät. Siinä vanha nainen ruokki  lintuystäviään ja mietin sitä katoessani, että tuollainenko minustakin vanhana joskus tulee. 

En tiedä vielä varmasti, mitä ajattelisin tuosta asiasta. Olisiko se hyvä vai paha asia? Mitä mieltä sinä olet?

Veikko Haukkavaaran teräsveistos, Mummo ja ystävät, Grandmother with friends, 1976.