Valoa metsän siimeksessä

Metsän hämärässä on jotakin mystistä: se on aivan oma maailmansa. Se piilottaa, kadottaa ja peittää asioita näkyviltä. Ehkä siksi katse etsiytyykin siellä helposti kohteisiin, joita auringon säde pääsee valaisemaan.

Katso vaikka!

Auringonsäteet ovat kulkeutuneet oksien ja runkojen lomitse ja vihdoin saavuttaneet maanpinnan - ja puun juurella kasvavat sammaleet ja ruohontupot. Kuinka kaunista!

Auringon valo nostaa metsän hämärästä esiin erilaisia yksityiskohtia: sammaleisia kiviä, varpuja ja saniaisia. Erilaisia pehmeitä ja terävia muotoja, mutta myös kallion sileätä pintaa. Niitä nyt katselin ja kuvasin. Kytäjä-Usmin Natura -alueella, Hyvinkäällä.

Auringonvalo kallion pinnalla.

Saniaisia metsän siimeksessä, sen kosteammilla paikoilla.

Pehmeä sammalmatto on kuin suoraan satukirjasta. Se kutsuu levähtämään...

Pieniä puolukoita jäkälämättäällä.

Kuivemmilla paikoilla mustikan varvut saivat jo syysvärinsä...

Jäkälän hopeanharmaa väri on kaunis.

Hyvää alkavaa alkusyksyä kaikille!

Luonto Santahaminassa, suljetulla sotilassaarella

"Teidän nimenne...?" kysyi sotilaspoliisi portilla, selaili hetken papereitaan ja sanoi: "olen pahoillani, mutta nimeänne ei löydy listalta". 

Mitä? Ei voi olla totta!!

Santahaminaan ei pääse ilman kulkulupaa tai vierailusopimusta. Se on sotilasaluetta ja siellä sijaitsee muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulu. Onneksi paikalla oli vanhempi naishenkilö, joka kysyi, olenko kasviretkeläisiä. Ja soitti sitten oppaallemme, joka haki minut portilta. Jostain syystä retken nimilistat eivät vain olleet tulleet perille. 

Meitä oli sotilaskodissa aamiaisella vajaa parikymmentä innokasta retkeilijää valmiina tutustumaan Santahaminan luontoon ja sen kasveihin. Tunsin jo ulkonäöltä monta, sillä mukana oli samoja ihmisiä, joita oli ollut mukana jo Valli- ja Isosaariretkellä. Ja monilla aikaisemmilla retkillä myös. Eli tiesin olevani hyvässä seurassa uutta oppimassa.

Varsinaisena oppaanamme oli Jarmo Nieminen, mies, joka on ollut - ja on edelleen - monessa mukana. Hän on kirjoittanut ja toimittanut monta kirjaa mm. Santahamina, sotilassaaren luontoaarteet -kirjan, jota käytänkin muistin virkistämiseksi tätä kirjoittaessani.

Mutta heti aluksi lähdimme kävelemään kohti Saharaa, paikkaa, jonka puolisonikin muisti armeija-ajoiltaan. Se on suuri hiekkakenttä, joka toimii tänä päivänä sotilasharjoitusalueena, mutta on ollut aikoinaan Helsingin ensimmäinen lentokenttä. 

Jo matkalla sinne huomioni kiinnittyi erityisen kauniiseen ja leveälatvuksiseen hevoskastanjaan, joka kasvoi punatiilisten kasarmirakennusten välissä. Puun olivat aikoinaan istuttaneet venäläiset sotilaat, joilla oli tapana istuttaa hevoskastanjoita kaikille kasarmialueilleen. Oppaamme kertoikin saaneensa aikoinaan hyvän neuvon esimieheltään: "Seuraa kasveja, niin pääset historian jäljille."

 

Hevoskastanja hedelmineen

Ryhmän kasviasiantuntijat sen sijaan kulkivat nenä kiinni nurmikkossa ja hipelöivät kasvien lehtiä ja kukkia: "Tuo on joku kierto-kasvi, kesäkierto? Peltokierto? Onpa kauniit kukat!" 

Peltokierto on yksi maailman vihatuimmista rikkaruohoista somista kukistaan huolimatta  - ja yllätys, yllätys - se on karhunköynnöksen eli elämänlangan sukulainen. Santahaminaan se on tullut todennäköisesti venäläisen rehun tai viljan mukana ja elää täällä omilla äärirajoillaan. Kukkii elo-heinäkuussa ja juuret voivat ylettyä jopa kahden-kolmen metrin syvyyteen. Ja jokaisesta  pienestäkin juurenpalasesta voi kasvaa uusi elinvoimainen kasvi.

Ja lopulta, vihdoinkin, eteemme avautui laaja hiekkakenttä - Sahara. Kaikki pysähtyivät ja hiljentyivät tuon ison hiekka-alueen edessä.

Edessä Santahaminan Sahara.

Vaikka oli pilvinen aamu, lämmön tunsi. Hiekka oli varastoinut edellispäivien auringon säteet ja tuntui lämpönä kasvojen iholla. Se oli yllättävää ja hämmentävää.


Sahara on ollut avoalueena jo lähes 200 vuotta. Avonaisena ja paahteisena paikkana se on monen keto- ja hietikkokasvin elinympäristö. Kasvit taas houkuttelevat eri hyönteislajeja ja perhosia, ja paikalla onkin kuulema kuhinaa varsinkin öiseen aikaan. Ja se taas tekee paikasta houkuttelevan myös lepakoille. Niitäkin on tunnistettu Santahaminassa kahdeksan eri lajia.


Nyt päivällä ei kuitenkaan näkynyt lepakoita eikä perhosiakaan. Oli jo elokuu ja pietaryrtin kukinta-aika. Heinäkasvitkin hehkuivat kullan värisinä, kuin kypsä viljapelto ikään.

Keltainen pietaryrtti. Pietaryrttiä on käytetty ennen vanhaan rohtona moneen vaivaan, mausteena, tupakan korvikkeena, villan värjäämisessä. Sitä on käytetty balsamointiin ja se toimii monen tuholaisen karkottajana. Ei mikään turha kasvi. Huomaa retkeläisten päiden asento! Katse on koko ajan tiukasti maanpinnassa...

Ja koska olimme harjoituskentällä, ympäriltä löytyi poteroja, pesäkkeitä ja kaikenlaisia pieniä sotilasrakennelmia, panssarivaunukin. Omat poikani olisivat olleet lapsina onnessaan tästä paikasta, leikkiessään sotaleikkejään. En tiedä, mitä isommat varusmiehet ja maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijat miettivät täällä ollessaan...

Ja nytkin, retkemme aikana, oli ampumaharjoitukset menossa saaren toisessa päässä. Taustahäly poikkesi tavanomaisesta autojen hurinasta, lintujen laulusta ja puheensorinasta ja synnytti ristiriitaisia tunteita. Kasvien ja kukkien tutkiminen ja aseiden pauke eivät tuntuneet kuuluvan yhteen. Onneksi tilanne ei ollut "oikea", kuten sota-alueilla on ympäri maailmaa. Siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen.

Yllä avopotero ja alla osittain katettu.

Oppaamme Jarmo Nieminen kertoi, ettei koivu tykkää siitä, että sen juuristoalueella kaivetaan. Joten on syntynyt uusi käsite: sotilaseroosio.

Tämä panssarivaunu on selvästi parhaat päivänsä nähnyt, harjoituskohde.

"Tiedättekö, mitkä kolme kasvia kasvavat koko Suomen alueella aivan etelästä pohjoiseen asti?" kysyi Pentti Alanko, mukana ollut suomalainen kasvitieteilijä ja -kirjailija, ja vastasi kohta: " kataja, kultapiisku ja pihlaja." 

Kataja ja pihlaja, uskon sen, mutta kultapiiskukin? Olin yllättynyt.

Pihlajan valkoiset kukat keväällä ja punaiset marjat syksyllä ovat yleinen näky kaikkialla täällä Suomessa. Myös Saharan laidalla Santahaminassa.

Mutta nyt Sahara jäi taakse ja tulimme pieneen 70-vuotiseen metsään. Maassa näkyi kauriin jalanjälkiä ja oppaamme kertoikin, että Santahaminassa on noin 30 yksilön peurakanta, joka on osittain yhteinen Vallisaaren kannan kanssa. Eläimet uivat mantereelta saarille aikaisin keväällä ja vasovat saaressa turvassa monilta pedoilta. Ja myöhään syksyllä, ennen meren jäätymistä, uivat sitten takaisin mantereelle Sipoonkorpeen. Kuka väittää, etteivät eläimet muka osaisi suunnitella elämäänsä...

Sitten tulimmekin tervaleppäkorpeen, joka oli jätetty luonnontilaan. Ojituksesta huolimatta maaperä oli märkää, ja oppaamme mielestä ojituksia pitäisikin vähentää, sillä märkä maaperää vähentäisi mm. metsäpalojen määrää.

Kosteata tervaleppäkorpea

Santahaminassa onkin monenlaisia alueita: merenranta-, metsä-, lampi- ja paahdealueita. Ja koska saari on suurimmaksi osaksi kuivaa hiekka- ja kalliopohjaista kangasmaastoa, valtapuuna on siellä mänty.

Ympäri tätä saarta kasvaakin puita, jotka ovat 200-300-vuotiaita. Kilpikaarnaiset vanhat männyt ovat kunnioitusta herättävä näky. Ne kestävät, kilpikaarnansa ansiosta, hengissä jopa metsäpaloilta. Pieniä maastopaloja täällä vuosittain onkin, mutta ampumaratojen läheisyydessä. Näin luin.

Jos Santahaminassa onkin vanhoja puita, niin itse saari on vasta 6000-vuotias, ja se on noussut merestä aste asteelta maankohoamisen myötä. Ja jatkaa edelleen nousemistaan.

Santahaminassa on kuljettu ja asuttu jo kauan. Viikinkiaikoina ilmasto oli lämpimämpää ja saaressa kasvoi luonnostaan mm. tammia. Keskiajallakin saaressa asuttiin, ja sen aikaisia rakennuksen jäänteitä kartoitetaan tänä päivänäkin. 

Tämän kummun alla, kilpikaarnaisen männyn juurella, on keskiaikainen asumus. Etualalla toinen oppaamme, Pentti Alanko.

"Mennään käymään vielä meren rannalla!" Jarmo Nieminen kiirehti ryhmää.

Niinpä kävelimme kapeata polkua pitkin Radioniemen kärkeen, josta on suora näkymä Helsingin rantaan. Takana kaukana oikealla siinsi tuttu Tuomiokirkon torni ja satama-alueella näkyi ainakin kolme suurta matkustajalaivaa. Ja aivan Santahaminan editse kulki hiljalleen Eira-hiililaiva, nimensä mukaisesti mustanpuhuva kuin lastinsakin.

Eira-hiililaiva oli juuri ohittamassa Santhaminaa, Helsingin rannalla näkyy useampikin suuri ja valkoinen matkustajalaiva.

Kello kulki, oli aika palata jo takaisin sotilaskodille. Palasimme takaisin vanhojen, aikaisemmin käytössä olleiden, mutta nyt tyhjillään olevien rakennusten kautta. Taloihin olisi tulijoita, mutta ne on laitettu asumiskieltoon.

Hylätty Radioniemen rakennus on venäläisen rakennustaidon tyylinäyte. Näissä rakennuksissa asui aikoinaan radiotoiminnan huippuosaajat, nyt ne ovat asumiskiellossa.

Jo käytöstä poistunut punatiilirakennus.

Mutta summa summarum. 

Santahamina on 400 hehtaarin kokoinen alue ja meillä oli aikaa tutustua saareen noin neljä tuntia. Saarella kasvoi valtavasti kasveja, joita en nyt kuvina esittele, koska niiden kukinta-aika oli jo ohitse esim. kyläkarhiainen, idänhierakko, pikkutakiainen, harmio, ketunsara jne jne. Mutta ryhmän kasvitieteilijöitä kuvien kauneusarvon vähyys ei haitannut laisinkaan, sillä oli kasveja, joita ei edes voi kuulema tunnistaa ennen siementen kypsymistä. Näin minulle kerrottiin.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, kuinka monet luonnonkasvit risteytyvät keskenään ja niistä syntyy uusia muunnoksia. Ja etsiä näitä alkuperäisiä kasveja muunnosten joukosta. Mitä kaikkea sitä oppiikaan, kun kulkee itseään tietävämpien joukossa. Suosittelen sitä kaikille.

Ja lopuksi, mitä opinkaan...

Luonto on koko ajan muuttuva,

koko ajan uutta luova 

ja koko ajan vanhasta luopuva. 

Siis mikään ei ole niin pysyvä asia
kuin kaiken muuttuminen.

Koko ajan.

Hiljainen sade

Istuin käpertyneenä kuistin tuolilla villahuopa ympärilläni ja kuuntelin sateen ääntä. Kuului tasaista, hiljaista ropinaa.

Sieltä täältä kuului veden loraus, kun vesi valui vesisaavin reunan ylitse; kun vesiränni vuoti ja vettä tippui maahan laatalle; kun kuunliljan lehdelle kertynyt vesilammikko täyttyi ja lehti antoi periksi, taipui ja vesi lorahti maahan. 

Kuulin, kuinka tuuli suhisi hiljaa puiden latvoissa. Kuului havinaa ja huminaa. Tuuli pyöritti saarnen oksia ja lehtiä, mutta vieressä kasvava terijoensalava oli aivan hiljaa paikallaan. Näin, kuinka saniaisen lehden heiluivat. Kaikki eri tahtiin ja eri aikaan.

Talon ohitse hurahti auto, muuten oli hiljaista. Linnut eivät laulaneet, naapurit eivät puuhailleet pihoillaan, leikkivien lasten ääniä ei kuulunut. Ihmiset olivat sisätiloissa, kuka missäkin puuhissaan.

Avasin ulko-oven ja astuin sisälle. Televisio oli auki ja undulaatit sirkuttivat innoissaan. Ne eivät tienneet sateesta mitään. Katsoin ikkunasta ulos. Mustarastas istui sateessa varaston katolla ja etsi katseellaan syötävää. Sitä ei pieni sade haittannut. 

Mutta ei aikaakaan, kun sade väistyi auringon tieltä, ja sen valo ja sateen jälkeinen kosteus saivat luonnon huokumaan silkkaa onnea.

Tätä odotan, samanlaista hiljaista sadetta kuin viime kesänäkin oli. Tämän kesäisen pitkän kuivan kauden jälkeen.

Terveysmetsäpolku kutsuu rentoutumaan

Terveysmetsäpolku kauppakeskuksen viereen? Niin on tehty - usko tai älä - Kauppakeskus Willan lähelle aivan Hyvinkään keskustaan.

Joten aikani alemyynneissä kierreltyäni ajelin autolla uuden terveysmetsäpolun luokse (Jousikadun parkkipaikka), vaihdoin retkeilykengät jalkaani ja lähdin metsään rentoutumaan ja rauhoittumaan.

Tämä on ns.esteetön puinen kävelysilta, jossa voi kulkea vaikka pyörätuolilla tai kävellä rollaattorin kanssa - ja tietenkin lastenrattaiden kanssa. 

Hyvinkään terveysmetsäpoluston rakentaminen aloitettiin tänä keväänä aivan keskustan tuntumaan, Tehtaansuon alueelle, ja se on pääosin jo tehty. Virallisesti paikka on valmis vasta syyskuussa, johon mennessä paikalle saadaan myös opasteet ja muut sisältörakenteet. 

Mutta halusin tutustua polkuun jo nyt, sillä tiedän monen siellä jo käyneen. Ja tiedän, että sinne on helppo mennä, vaikka ostosreissun yhteydessä, kuten minä tein. 

Hyvinkään terveysmetsäpolun kartta. Kuva INFO-taulusta.

Virallinen terveysmetsäpolkukierros on vain 2,3 kilometrin rengasreitti, mutta tuntien itseni, aikaa kierrokseen menee kuin pidempäänkin matkaan.  Minulla kun on taipumus ihmetellä näkemääni ja pyöriä häkkyränä ympäriinsä kamerani kanssa. Joten ei ihme, etten aina edes tiedä, missä oikein olen. 

Mutta onneksi Hyvinkään kaupungin sivuilla kerrottiin, että alue on kooltaan sopivan pieni, ettei suurta eksymisvaaraa ole. Silti välillä polkujen risteysalueilla otin maastokarttasovelluksen käyttöön, että pystyin paikallistamaan itseni. Reitti oli kyllä merkitty keltapäisillä kepeillä ja punaisilla ruseteilla puiden oksilla, mutta paikka oli minulle uusi ja outo, ja siksikin halusin tietää sijaintini.

Aloitin kierroksen nurinkurin, eli loppupäästä jalkapallokenttien takaa, Parsijanpuiston lammen luota. Yllätyin metsäpurosta ja lammesta, ja halusin tutustua niihin ensimmäisenä.

Parsijanpuiston lampi oli täynnä sorsia, jotka olivat tottuneet, että niitä ruokitaan. Ne eivät pelänneet katsojaa laisinkaan.

Sinisorsa on kaunis lintu.

Kivituhkalla päällystetty polku kulki hetken tuota lammen viertä ja kääntyi sitten kohti metsää ja jatkoi mustikkametsän halki. Ja olihan siellä mustikoitakin, heinäkuun loppupuolella. 

Reitti kulki kuitenkin tässä vaiheessa melko tavanomaisen metsämaiseman halki. Maiseman, joka on meille suomalaisille tuttuakin tutumpi: sekametsä.

Kivituhkapolku kulki sekametsässä mustikkavarvikon keskellä.

Mustikat ovat lempimarjojani, parhaita kaikista.

Sitten pitkospuut alkoivat ja ne ylittivät pienen kesän kuivattaman purontapaisen. Aikani kuljettuani pitkospuutkin loppuivat ja alkoi varsinainen metsäpolku, jossa risteilivät puiden juuret ja reunustivat kivet ja kaatuneet puunrungot. Saniaisia oli kaikkialla, samoin metsäkorteita, ja metsä oli rehevää.

Sitten alkoi pitkospuut...

Metsäkortetta kasvoi terveysmetsän rehevillä alueilla.

Ja näinpä siellä yllättäen lentelevän pienen vaalean perhosenkin, lanttuperhosen. Se lenteli pitkospuiden molemmin puolin edestakaisin, pysähdellen välillä sammaleelle, välillä mustikanvarvulle - kävipä se pikaisesti pitkospuillakin. 

Ja pitkospuiden molemmin puolin lenteli vaalea lanttuperhonen. Jäin sitä hetkeksi ihailemaan....

Jossakin vaiheessa alkoivat uudet pitkospuut ja maisema muuttui täysin. Valpastuin. Kaikkialla kasvoi nyt suopursuja. Olin suolla! Tästä siis koko paikka oli saanut nimensä Tehtaansuo..

Kesäkuussa, suopursun kukinta-aikana, paikka on varmaan upea ja tuoksu huumaava, sillä suopursun kukista haihtuu eteerisiä öljyjä. Siis silloin tänne on tultava uudestaan, viimeistään.

Suopursua kasvaa pitkospuiden molemmin puolin

Suoalueen jälkeen maisema muuttui jälleen aivan toisenlaiseksi. Se muuttui kivikkoiseksi ja karuksi - ja nousi mäelle. Tänne ei ole huonojalkaisilla asiaa.

Tämä on polku, ihan totta...

Kumpaan suuntaan, vasemmalle vai oikealle? Keltapäinen keppi ja punainen rusetti oksalla ohjasivat vasemmalle polulle.

Mäeltä laskeuduttuani näin sammaleisella kivellä jotakin vaaleata: kasan höyheniä. En tunnistanut lintua höyhenten väristä, mutta kauniit höyhenet muistuttivat minua elämän kiertokulusta. Siitä, että elämään kuuluu syntyminen ja kuolema. Ja, että toisen onni on toisen suru. Tässä joku sai hyvän aterian itselleen...

Sammaleisella kivellä oli kasa linnun sulkia. Tuuli leyhytteli niitä hiljaa ja muistutti, että elämään kuuluu  myös kuolema. Ne kulkevat rinnakkain.

Nyt tulin alueelle, josta alkoi puinen kävelysilta. Huokaisin hieman helpotuksesta, olin oikealla tiellä. Kohta vastaani tulikin nuori isä pienen poikansa kanssa, molemmilla omat polkupyöränsä. Kohdallani he kääntyivät takaisin, sillä pyörillä ei pääse kuin sen 750 metriä, jonka pituinen tämä esteetön kävelysilta on.

Kuinka helppoa tällä polun osuudella onkaan ihmisten päästä tänne metsään nauttimaan linnun laulusta ja metsän tuoksuista. Seuraamaan vuodenaikojen vaihtelua, kuuntelemaan sateen ropinaa ja tuulen huminaa. Kävellä ensilumen aikaan lumisen metsän keskellä ja keväällä taas polku kuivuu ennen muuta maastoa.

Hienoa, että tällaista tehdään ja rakennetaan. Keskelle kaupunkiakin. Kaikilla kun ei ole mahdollista hurautella autolla minne tahansa ja luonto metsineen kuuluu heillekin.

Jossakin vaiheessa alkoi uudenuudet puiset ns. esteettömät polut.

Paluumatkan varrella oli vielä noita pikkupuroja, suon laskupuroja. Ne tuovat arvokkaan lisän maisemaan. Isot saniaiset puron rannoilla luovat rehevän vaikutelman ja ilahduttivat silmää. 

Ja täytyy sanoa, että yllätyin kaikenkaikkiaan iloisesti reitin vaihtelevuudesta. 

Matkalla näin lammen ja metsäpuroja, rehevää mustikkametsää ja suolla kasvavaa suopursumattoa, korkeita mäkiä sammaleisine kivineen. Ja sain kävellä kivituhkapolkua ja pitkospuita pitkin sekä kapeita, kiemuraisia metsäpolkuja ja puista kävelysiltaa pitkin. Paljon polkuja risteili virallisen terveysmetsäpolun ulkopuolellakin. Paikan moninaisuus ja vaihtelevuus yllättivät. Todella.

Metsäpuro - tai suon laskupuro 

Luin, että kuka tahansa ei voi kutsua mitä tahansa metsää terveysmetsäksi. Terveysmetsä-sertifikaatti voidaan antaa vain sellaiselle metsälle, jossa metsän hyvinvointivaikutuksia voidaan kokea keskimääräistä enemmän.

Yleensä täysi-ikäinen metsä, jossa on suuria puita ja vesistöjä koetaan positiiviseksi. Ja se, että metsä on selkeä, moninainen, ja että siellä on helppo kulkea.

Ja minkälaisia vaikutuksia terveysmetsässä sitten voi kokea?

On huomattu, että luonnossa olo lisää yleistä hyvinvointia vähentämällä stressihormoneja, alentamalla verenpainetta ja laskemalla sykettä. Se lisää keskittymiskykyä ja onnellisuutta. Ja hauskinta on, että pelkkä kuvakin ja luonnon äänetkin vaikuttavat, vaikkeivat itse luonnossa oloa kokonaan korvaakaan.

Tänä päivänä puhutaan teveysmetsien yhteydessä luontoaltistuksesta ja luontokontaktista. Nuo käsitteet vähän hämmentävät, varsinkin kun ollaan Suomessa, jossa 3/4 osaa maan pinta-alasta on pelkkää metsää. 

Mutta yhä useampi viettää suurimman osan päivästään sisätiloissa töitä tehden tai vapaalla ollen. Matkatkin taittuvat sisätiloissa mm. autossa, junissa ja raitiovaunuissa. Ulkona ollaan paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Suomessakin, varsinkin kaupunkialueilla. Emmekä ole vielä sopeutuneet siihen.

Siis ulos puutarhoihin, puistoihin ja metsiin. Katselemaan öistä tähtitaivasta, tuntemaan tuulen vire kasvoilla, kuuntelemaan linnun laulua. Seurailemaan vuodenaikojen vaihtumista. Sillä tosiasia on, että ihminen tarvitsee enemmän luontoa kuin luonto ihmistä. Että pysyisimme terveinä ja tyytyväisinä.

Hyvinkään terveysmetsäpolun virallinen sisääntuloreitti alkaa tästä. Ensimmäisellä kerralla kuljin sen ohitse, sillä se oli niin piilossa kasvillisuuden keskellä. Nyt sisäänkäynnin luokse on rakennettu suuri, puinen info-taulu. Reitti alkaa kivituhkapolkuna, kunnes vähän myöhemmin alkaa puinen kävelysiltaosuus, joista kuvia ylempänä tekstissä.

Uudet viitoitusmerkit ovat puisia ja kuusen muotoisia.

Uudet opasteet on laitettu eräänlaisiin "linnunpönttöihin". Tässä aiheena metsän kiertokulku.

 

Pensashanhikit aloittavat kukintansa

Pensashanhikin kukat eivät ole suuren suuria. Ne eivät kiinnitä huomiota valtavalla koollaan tai erikoisella muodollaan, vaan kukat ovat pieniä ja yksinkertaisia. Mutta kukkia onkin sitten sitäkin runsaammin. Ja monissa väreissä: punaisina ja oransseina, keltaisina ja valkoisina. Ja kaikkea siltä väliltä. Vaaleanpunaisinakin.

Pensashanhikki 'Limelightin' kukat ovat hyvin vaalean limenkeltaiset.

Pensashanhikki 'Creme Brule' kasvaa käytävän varrella. Sillä on valkoiset ja vähän kerratut kukat.

Herkänvärinen 'Pink Queen', nyt edellisenä sunnuntaina ostettu. Pienet, kurttuiset kukat.

Pensashanhikit ovat luottopensaitani. Pikkupensaita, jotka kukkivat heinäkuun puolestavälistä pakkasiin asti. 

Ne kasvavat vaatimattomallakin, mutta mielellään kuitenkin valoisella paikalla. Vähällä vaivalla, vuodesta toiseen. Vain vanhemmiten sen kuivuneita oksia täytyy yksitellen leikata tyvestä, sillä muuten pensas muuttuu risumaiseksi ja kukinta vähenee.

 

Todennäköisesti McKay's white, kasvaa autotallimme takana. Ja muuallakin.

Pensashanhikki 'Goldfinger' kasvaa talomme paraatipaikalla, jo yli 25 vuotta. Suurikukkainen - jos pensashanhikista voi niin sanoa.

 
Olen vasta viime vuosina lisännyt pensashanhikkien määrää pihallani, joten suurin osa omista pensaistani on vielä hyvin pieniä. Mutta olen muuttamassa puutarhaani helppohoitoisemmaksi lisäämällä kukkivia pensaita perennojen tilalle - ja tämä on osa suunnitelmaa.

Pensashanhikki 'Tilford Creamin' kukat ovat kermanvalkoiset ja hieman kurttuiset. Tämä pikkupensas kasvaa sisäänkäynnin varrella.

Ostin nyt sunnuntaina myös pensashanhikki  'Red Ladyn'. Sillä on hehkuvan punaiset pienet kukat, jonka alapinta on aivan vaalea.

Pensashanhikit sopivatkin hyvin paitsi yksittäispensaiksi myös isoiksi ryhmiksi peittopensaiksi vaikkapa rinteeseen tai aidanteiksi. Näin olen myös itse niitä istuttanut.

Pihallani kasvaa myös kelta-oranssikukkaista pensashanhikkia 'Mango Tangoa' , mutta minulla se ei vielä kuki. Tämä kuva on otettu puutarhaliikkeestä ja se on lehdiltään vähän hailakka. Mutta hyvällä hoidolla ja hyvällä paikalla sekin vielä komistuu.

Pensashanhikki 'Pink Paradisen' kukat ihastuttivat, joten ostin sellaisen itsellenikin. Taidan istuttaa sen paraatipaikalle, talon viereen.

Joten tulevina vuosina odotan, että syksyisin piha loistaa pensashanhikkien monista väreistä - ja valkoisenakin. Huomasin nimittäin yllättäen, kuinka hyvältä valkoinen näyttääkään syysväristen lehtien rinnalla. 

Joten pensashanhikkien parasta kukinta-aikaa odotellessa...

Pensashanhikki 'Pink Paradisen' kukka