Kanto- ja sammalpuutarha Linnunlaulu-metsässämme

"Onpa täällä ihanaa", huoahti äitini kesällä, kun istahti penkille ja antoi katseensa vaellella kanto- ja sammalpuutarhani alussa. Aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli kuivaa ja olotila tukala, mutta metsän siimeksessä, isojen puiden varjossa, olo helpottui ja oli helpompi hengittää. 

Metsässä ilma on todellakin kosteampaa, auringon säteet eivät pääse polttamaan ihoa ja tuulen voimakin vaimenee puiden ansiosta. Ja sinne, metsään, olin jo päättänyt rakentaa uuden oleskelualueen: kanto- ja sammalpuutarhan.  Ja tietenkin myös penkit, joissa istuen voisi seurailla sammalten kasvua ja ötököiden elämää tuolla pienellä alueella.

Luin kantopuutarhasta ensi kertaa vasta viime keväänä - ja se kolahti heti. Tuohan olisi mahdollista minullekin, ajattelin, minulla olisi paikkakin jo valmiina ja materiaalia omasta takaa vaikka kuinka paljon.

Jo heti aluksi päätin, että haluan tehdä kantopuutarhastamme mahdollisimman luonnonmukaisen, se kun tulisi pikku metsikköömme eikä varsinaiseen puutarhaamme. Halusin, että se näyttäisi siltä, kuin se olisi ollut siinä aina, ja me ihmiset vain olisimme kulkeneet reittejämme väistellen noita kantoja ja lahoavia puunkappaleita, joita erilaiset sammaleet peittäisivät.

Paikkakin, jossa kanto- ja sammalpuutarhaa voisi alkaa rakentaa, löytyi. Sillä metsikköömme oli syntynyt vaivihkaan polkuja, ja noiden polkujen keskelle oli jäänyt luonnostaan eräänlainen liikenneympyrä, tai ennemminkin kolmio, ja siinä oli mielestäni luonnollinen paikka kantoasetelmalle. Voisin aloittaa koko prosessin sieltä.

Muutama askel alapihan alueelta metsään ja eteen tulee tämä näkymä. Kieltämättä se vähän yllättää, jollei sitä osaa odottaa...

Aloittaisin kantopuutarhan teon pienesti, suunnittelin aluksi, vain yksi alue kerrallaan, ja se saisi kaikessa rauhassa laajeta ja kehittyä aivan omaan tahtiinsa. Vuosien myötä. Mutta myöhemmin päätin jättää sen yhteen paikkaan, sillä ympärillä kasvaa puita, joita on tarkoitus kaataa takka- ja saunapuiksi. Ja niiden kaataminen olisi vaikeata, jos täytyisi varoa kaikenmaailman kanto- ja sammalasetelmia.

Tässä penkillä istuen voi katsella paitsi kanto- ja sammalaluetta myös sen takana olevaa alapihaa. Penkit tein alueelta kaadetusta kuusen rungosta, liiteristä löytämästäni laudasta ja paksummasta lankusta, joka toimii tukipuuna laudan alla.

Lahoavat puunkappaleet voivat olla hyvinkin koristeellisia. Tätä kappaletta oli pakko tukea monella tapaa, että se pysyisi pystyssä kuten se aikaisemminkin oli löydettäessä. Mietin vain, miten saan käpytikkamme pysymään poissa näiltä apajilta...

Vaihtoehtoja, kuinka tämän kolmion täyttäisin ja rakentaisin, oli valtavasti.  Pyörittelin eri vaihtoehtoja mielessäni eikä osa polkuverkostostakaan tahtonyt aluksi hahmottua. Sitten tein sen, mitä niin monesti aikaisemminkin.

-----------------------------------------------------------------

Kun en tiennyt mitä tehdä, en tehnyt mitään.
Odotin.

Ja sitten ratkaisu syntyi.  
Kuin aivan itsestään. 
  
----------------------------------------------------------------

Ajalla on ihmeellinen vaikutus ideoiden syntyyn ja niiden kehittymiseen. Rakastan tuota prosessia jossakin aivojen sopukoissa. Välillä tuntuu, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä, koska olen itse niin passiivinen. Mutta olen jo oppinut luottamaan, että jokinlainen perusidea sieltä lopulta nousee esille, jota lähteä sitten jalostamaan.

Olisin voinut kerätä kantoja ja puunkappaleita ja asetella ne röykkiöiksi tuolle alueelle ja istuttaa väliin erilaisia varjossa viihtyviä kasveja. Ja laittaa lisäksi, kuten Arboretum Magnoliassa, maahan kantojen ympärille punaista kuorikatetta väriä ja näyttävyyttä tuomaan ja tehdä käytävät kivituhkasta. Tai raahata paikalle korkeampia ja isompiakin kantoja ja tehdä niihin ikkunoita ja ovia, parvekkeitakin. Tehdä kohteesta oikea satumaailma. 

Täytyyhän Linnunlaulu-metsässä olla "linnunpesä". Vanhan puunrungon oksanreikään on laitettu kolme "munaa" eli järvenrantakiviä Savonlinnasta.

Savonlinnasta toin myös kaksi kiveä, joissa kasvoi sammalta päällä. Ihan tätä varten.

Vaihtoehtoja oli niin paljon, loputtomiin. Eteen tuli valinnan vaikeus...

Mutta sen ymmärsin, etten halunnut tehdä pikkumetsiköstämme mitään kantojen hautausmaata, joten sinne täytyy saada myös uutta elämää. Tiedäthän sanonnan, kuinka kuolema tekee tilaa elämälle. Kyllä kantopuutarhassakin täytyy näkyä koko elämän kiertokulku: syntyminen, kasvu ja kuolema. Minusta.

--------------------------------------------------------------------------

Kantopuutarhassani täytyy näkyä koko 

elämän kiertokulku.

Se ei saa olla vain kantojen hautausmaa,

vaan myös uuden elämän alku.

Siksi istutin kantojen keskelle 

pikkuruisen puuntaimen.

Pienen serbiankuusen. 

-----------------------------------------------------------------------

Joten päätin istuttaa niiden kantojen ja sammalien keskelle pienen kuusen taimen. Se saa aikojen kuluessa kasvaa isoksi ja tuuheaksi, samalla kun kannot sen ympärillä lahoavat yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta maatuvat näkymättömiin. Minusta ajatus tuntui hyvältä.

Ja kasvaahan kantoalueella myös metsäkasveja: pikkuruisia valkokukkaisia ketunleipiä, vanamoa ja metsätähtiä, mustikan- ja puolukanvarpuja, saniaisia ja metsäkorteita, erilaisia sammaleita ja jäkäliä. Sieniäkin. Tämä pieni kantojen hautausmaa on täynnä monenmoista elämää, ötököineen ja niitä etsivine lintuineen, ohi pomppivine metsäjäniksineen ja kauriineen. Ei siis kuollut paikka ollenkaan. 

 

Tässä kasvaa käenkaalia eli ketunleipää, rönsyilevää vanamoa ja mm. karhunsammalta. Ensi kesänä voin siis odottaa monenlaista luonnonkukkaa alueelle. Ja pölyttäjiä...

Yhdellä puolilaholla puunrungonpätkällä kasvoi sieniä sammalien ja vanamon keskellä. Erilaisia sieniä kasvaa muuallakin tällä alueella.

  
Kesällä, kun kantopuutarhassa oli vasta penkit ja lyhdyt paikoillaan, istuin penkillä ja haaveilin - ja katselin, kuinka lyhtyjen valot syttyivät yksi kerrallaan. Mieli rauhoittui ja satakieli alkoi laulaa viereisen kuusen latvassa. Hetki oli taianomainen enkä pelännyt pimeyttä enää laisinkaan. Silloin ajattelin, että tästä saattaisi tulla jotakin, jotakin erityistä. Ja nimesin pikku metsikkömme Linnunlaulu-metsäksi.

Auringonkennovalaisimet - eli auringon lainavalo -  tuovat kesäaikana kaivattua valoa yön pimeyteen. Ne palavat silloin koko yön. Mutta lokakuussa enää vain hetken aikaa.

 ---------------------------------------------------------------------

Lyhdyt loistivat pimeydessä

ja

satakieli alkoi laulaa.

Ajattelin, ettei tämä voi olla totta.

Hetki oli taianomainen. 

Silloin päätin nimetä pikku metsikkömme

 Linnunlaulu -metsäksi. 

---------------------------------------------------------------------

Ja tuosta Linnunlaulu-metsästämme löysin viime kesänä sepelkyyhkyn valkoisia sulkia päivittäin yhden viikon aikana. Keräsin niitä kaksin käsin talteen, sillä ne olivat niin kauniita. Ne lohduttivat minua, sillä minulla oli silloin surua elämässäni.

Ja kuinka pikku metsikkömme onkaan nyt muuttunut! 

Se pimeä ja tiheän tiheä metsä, jossa en ollut kulkenut lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, on nyt avartunut niin, että auringon säteet pääsevät sen pohjaa valaisemaan. 

Nyt sinne voi mennä ja siellä kulkea, istua penkillä ja katsella, kuinka mustikka kukkii tai puolukka kypsyy, kuinka sienet nousevat sammaleesta ja maatuvat jälleen, kuinka auringon lainavalo illalla syttyy ja työntää pimeyttä ympäriltään  pois. 

Sillä kasvu täällä, pikku metsässämme, kuten kaikkialla muuallakin, tarvitsee valoa - ja nyt sitä siellä on.


Ja lopuksi kuvasarja muutoksesta:

Tästä kaikki alkoi. Polut olivat syntyneet aivan itsestään ja niiden keskelle oli jäänyt alue, jossa kasvoi puita, vähän sammalta ja jonkin verran erilaisia varpuja. Kuva otettu 16.04.2019.

Puut on kaadettu "liikennekolmiosta", penkkejä ja penkkien paikkoja suunniteltu. Aurinkokennovalaisimiakin on laitettu paikoilleen ja niitä sitten hämärässä ja pimeässä katselin ja haaveilin tulevasta.  Edessä on kantojen kaivamista, sillä vaikka paikalle tuleekin kanto- ja sammalpuutarha, nämä kannot eivät kelpaa. Kuva otettu 07.06.2019.

"Liikennekolmio" on valmis ja kuva otettu 26.10.2019. Ensi kesänä vasta pääsee tarkemmin tutkimaan, mitä kaikkea tuolta sammalikosta oikein nousee. Ainakin alkukesästä pitäisi pienten valkoisten ketunleipien kukkia. Ja vanajan. Ja metsätähden. Ja puolukoiden ja mustikoiden. Nyt metsämaa on ruskeiden lehtien peitossa, mutta kesällä, varsinkin vasemmalla puolella, maa on paikoittain vihreänä sammaleista ja varvuista.Takana ja oikealla puolella on karumpaa, mutta paikoitellen sielläkin jo vähän vihertää. Mutta siitä sitten ensi kesänä lisää...

 

Joutsenet pesulla Piilolammella

Keskiviikkona oli kaunis syksyinen ilma ja tuuleton päivä. Ruska oli kauneimmillaan, joten jonnekin halusin lähteä. Jonnekin luontoon. Metsään. Päätin lähteä Piilolammelle, Kytäjä-Usmin ulkoilualueelle.

Olin Piilolammella ensimmäistä kertaa ja sen kierrettyäni jäin hetkeksi ihailemaan lammenpinnalla kelluvia lumpeenlehtiä. Tai ulpukanlehtiä, en tiedä kumpia olivat. Info-taulun mukaan lehdet pystyy erottamaan toisistaan vain lehden alapinnan värityksen perusteella. Sitä pohtiessani, siis syntyjä syviä, näin yllättäen liikettä lammen toisessa päässä: sinne oli tullut joutsenia.

Piilolampi on kapea, mutta pitkulainen lampi, ja joutsenet uiskentelivat juuri lammen toisessa, kaukaisimmassa päässä. Siellä, missä olin rannalla jokin aikaa sitten seisonut ja ihaillut lammen ympärille levittäytyvää syksyistä ruskaa. Ja silloin paikalla ei ollut näkynyt linnun lintua.

Joutsenet uiskentelivat lammella tarkkaavaisina, sillä lammen toisella rannalla oli lapsiperhe retkellä ja lasten iloiset äänet kaikuivat veden yllä. Perheen lähdettyä hiljaisuus ja rauha palasivat lammelle ja mietin, lähtisinkö minäkin vai jäisinkö. Jäisin, päätin. Ja lähdin kiertämään lampea uudelleen, päästääkseni lähemmäksi noita joutsenia. Jos vaikka saisin niistä muutaman valokuvankin. Sitä toivoin.

Aikani käveltyäni linnut ilmestyivätkin näkyviin. Jäin aika kauaksi seisomaan, rannastakin muutaman metrin päähän, sillä en halunnut säikäyttää niitä. Toinen joutsenista alkoi peseytyä lammen vedessä toisen tarkkaillessa minua varuillaan. 

 

Joutsenethan ovat valkoisina puhtauden symboleja ja kyllähän sen mielikuvan eteen on nähtävä linnunkin vaivaa, eikö? Vesipisarat vain roiskuivat ympäriinsä, kun vettä piti saada selkäpuolellekin. Aikansa räiskyteltyään vesi täytyi saada myös ravisteltua höyhenistä pois, ja silloin alkoi kaunis näytelmä, kun joutsen nousi ylös ja leyhytteli siipiänsä eteen ja taakse. Kuivatellen näin itseään. 

Katso vaikka!

Joutsen toisti pesunsa kolme kertaa ja sen jälkeen hetki oli ohi.  Tyytyväisenä pariskunta uiskenteli nyt lammella välillä sukien itseään, välillä taas työntäen päänsä veteen ruokaa etsien.

Joutsenparin näkeminen kruunasi koko luontoretken, sillä mitä on metsälampi ilman elämää: lintuja, kaiken maailman pörriäisiä, sammakoita, kalojakin. Isommista metsäneläimistä puhumattakaan. Täynnä tyhjyyttä.

Nyt siellä oli elämää, syksylläkin. Ja se ilahdutti minua. Paljon. 😊

Valoa metsän siimeksessä

Metsän hämärässä on jotakin mystistä: se on aivan oma maailmansa. Se piilottaa, kadottaa ja peittää asioita näkyviltä. Ehkä siksi katse etsiytyykin siellä helposti kohteisiin, joita auringon säde pääsee valaisemaan.

Katso vaikka!

Auringonsäteet ovat kulkeutuneet oksien ja runkojen lomitse ja vihdoin saavuttaneet maanpinnan - ja puun juurella kasvavat sammaleet ja ruohontupot. Kuinka kaunista!

Auringon valo nostaa metsän hämärästä esiin erilaisia yksityiskohtia: sammaleisia kiviä, varpuja ja saniaisia. Erilaisia pehmeitä ja terävia muotoja, mutta myös kallion sileätä pintaa. Niitä nyt katselin ja kuvasin. Kytäjä-Usmin Natura -alueella, Hyvinkäällä.

Auringonvalo kallion pinnalla.

Saniaisia metsän siimeksessä, sen kosteammilla paikoilla.

Pehmeä sammalmatto on kuin suoraan satukirjasta. Se kutsuu levähtämään...

Pieniä puolukoita jäkälämättäällä.

Kuivemmilla paikoilla mustikan varvut saivat jo syysvärinsä...

Jäkälän hopeanharmaa väri on kaunis.

Hyvää alkavaa alkusyksyä kaikille!

Luonto Santahaminassa, suljetulla sotilassaarella

"Teidän nimenne...?" kysyi sotilaspoliisi portilla, selaili hetken papereitaan ja sanoi: "olen pahoillani, mutta nimeänne ei löydy listalta". 

Mitä? Ei voi olla totta!!

Santahaminaan ei pääse ilman kulkulupaa tai vierailusopimusta. Se on sotilasaluetta ja siellä sijaitsee muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulu. Onneksi paikalla oli vanhempi naishenkilö, joka kysyi, olenko kasviretkeläisiä. Ja soitti sitten oppaallemme, joka haki minut portilta. Jostain syystä retken nimilistat eivät vain olleet tulleet perille. 

Meitä oli sotilaskodissa aamiaisella vajaa parikymmentä innokasta retkeilijää valmiina tutustumaan Santahaminan luontoon ja sen kasveihin. Tunsin jo ulkonäöltä monta, sillä mukana oli samoja ihmisiä, joita oli ollut mukana jo Valli- ja Isosaariretkellä. Ja monilla aikaisemmilla retkillä myös. Eli tiesin olevani hyvässä seurassa uutta oppimassa.

Varsinaisena oppaanamme oli Jarmo Nieminen, mies, joka on ollut - ja on edelleen - monessa mukana. Hän on kirjoittanut ja toimittanut monta kirjaa mm. Santahamina, sotilassaaren luontoaarteet -kirjan, jota käytänkin muistin virkistämiseksi tätä kirjoittaessani.

Mutta heti aluksi lähdimme kävelemään kohti Saharaa, paikkaa, jonka puolisonikin muisti armeija-ajoiltaan. Se on suuri hiekkakenttä, joka toimii tänä päivänä sotilasharjoitusalueena, mutta on ollut aikoinaan Helsingin ensimmäinen lentokenttä. 

Jo matkalla sinne huomioni kiinnittyi erityisen kauniiseen ja leveälatvuksiseen hevoskastanjaan, joka kasvoi punatiilisten kasarmirakennusten välissä. Puun olivat aikoinaan istuttaneet venäläiset sotilaat, joilla oli tapana istuttaa hevoskastanjoita kaikille kasarmialueilleen. Oppaamme kertoikin saaneensa aikoinaan hyvän neuvon esimieheltään: "Seuraa kasveja, niin pääset historian jäljille."

 

Hevoskastanja hedelmineen

Ryhmän kasviasiantuntijat sen sijaan kulkivat nenä kiinni nurmikkossa ja hipelöivät kasvien lehtiä ja kukkia: "Tuo on joku kierto-kasvi, kesäkierto? Peltokierto? Onpa kauniit kukat!" 

Peltokierto on yksi maailman vihatuimmista rikkaruohoista somista kukistaan huolimatta  - ja yllätys, yllätys - se on karhunköynnöksen eli elämänlangan sukulainen. Santahaminaan se on tullut todennäköisesti venäläisen rehun tai viljan mukana ja elää täällä omilla äärirajoillaan. Kukkii elo-heinäkuussa ja juuret voivat ylettyä jopa kahden-kolmen metrin syvyyteen. Ja jokaisesta  pienestäkin juurenpalasesta voi kasvaa uusi elinvoimainen kasvi.

Ja lopulta, vihdoinkin, eteemme avautui laaja hiekkakenttä - Sahara. Kaikki pysähtyivät ja hiljentyivät tuon ison hiekka-alueen edessä.

Edessä Santahaminan Sahara.

Vaikka oli pilvinen aamu, lämmön tunsi. Hiekka oli varastoinut edellispäivien auringon säteet ja tuntui lämpönä kasvojen iholla. Se oli yllättävää ja hämmentävää.


Sahara on ollut avoalueena jo lähes 200 vuotta. Avonaisena ja paahteisena paikkana se on monen keto- ja hietikkokasvin elinympäristö. Kasvit taas houkuttelevat eri hyönteislajeja ja perhosia, ja paikalla onkin kuulema kuhinaa varsinkin öiseen aikaan. Ja se taas tekee paikasta houkuttelevan myös lepakoille. Niitäkin on tunnistettu Santahaminassa kahdeksan eri lajia.


Nyt päivällä ei kuitenkaan näkynyt lepakoita eikä perhosiakaan. Oli jo elokuu ja pietaryrtin kukinta-aika. Heinäkasvitkin hehkuivat kullan värisinä, kuin kypsä viljapelto ikään.

Keltainen pietaryrtti. Pietaryrttiä on käytetty ennen vanhaan rohtona moneen vaivaan, mausteena, tupakan korvikkeena, villan värjäämisessä. Sitä on käytetty balsamointiin ja se toimii monen tuholaisen karkottajana. Ei mikään turha kasvi. Huomaa retkeläisten päiden asento! Katse on koko ajan tiukasti maanpinnassa...

Ja koska olimme harjoituskentällä, ympäriltä löytyi poteroja, pesäkkeitä ja kaikenlaisia pieniä sotilasrakennelmia, panssarivaunukin. Omat poikani olisivat olleet lapsina onnessaan tästä paikasta, leikkiessään sotaleikkejään. En tiedä, mitä isommat varusmiehet ja maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijat miettivät täällä ollessaan...

Ja nytkin, retkemme aikana, oli ampumaharjoitukset menossa saaren toisessa päässä. Taustahäly poikkesi tavanomaisesta autojen hurinasta, lintujen laulusta ja puheensorinasta ja synnytti ristiriitaisia tunteita. Kasvien ja kukkien tutkiminen ja aseiden pauke eivät tuntuneet kuuluvan yhteen. Onneksi tilanne ei ollut "oikea", kuten sota-alueilla on ympäri maailmaa. Siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen.

Yllä avopotero ja alla osittain katettu.

Oppaamme Jarmo Nieminen kertoi, ettei koivu tykkää siitä, että sen juuristoalueella kaivetaan. Joten on syntynyt uusi käsite: sotilaseroosio.

Tämä panssarivaunu on selvästi parhaat päivänsä nähnyt, harjoituskohde.

"Tiedättekö, mitkä kolme kasvia kasvavat koko Suomen alueella aivan etelästä pohjoiseen asti?" kysyi Pentti Alanko, mukana ollut suomalainen kasvitieteilijä ja -kirjailija, ja vastasi kohta: " kataja, kultapiisku ja pihlaja." 

Kataja ja pihlaja, uskon sen, mutta kultapiiskukin? Olin yllättynyt.

Pihlajan valkoiset kukat keväällä ja punaiset marjat syksyllä ovat yleinen näky kaikkialla täällä Suomessa. Myös Saharan laidalla Santahaminassa.

Mutta nyt Sahara jäi taakse ja tulimme pieneen 70-vuotiseen metsään. Maassa näkyi kauriin jalanjälkiä ja oppaamme kertoikin, että Santahaminassa on noin 30 yksilön peurakanta, joka on osittain yhteinen Vallisaaren kannan kanssa. Eläimet uivat mantereelta saarille aikaisin keväällä ja vasovat saaressa turvassa monilta pedoilta. Ja myöhään syksyllä, ennen meren jäätymistä, uivat sitten takaisin mantereelle Sipoonkorpeen. Kuka väittää, etteivät eläimet muka osaisi suunnitella elämäänsä...

Sitten tulimmekin tervaleppäkorpeen, joka oli jätetty luonnontilaan. Ojituksesta huolimatta maaperä oli märkää, ja oppaamme mielestä ojituksia pitäisikin vähentää, sillä märkä maaperää vähentäisi mm. metsäpalojen määrää.

Kosteata tervaleppäkorpea

Santahaminassa onkin monenlaisia alueita: merenranta-, metsä-, lampi- ja paahdealueita. Ja koska saari on suurimmaksi osaksi kuivaa hiekka- ja kalliopohjaista kangasmaastoa, valtapuuna on siellä mänty.

Ympäri tätä saarta kasvaakin puita, jotka ovat 200-300-vuotiaita. Kilpikaarnaiset vanhat männyt ovat kunnioitusta herättävä näky. Ne kestävät, kilpikaarnansa ansiosta, hengissä jopa metsäpaloilta. Pieniä maastopaloja täällä vuosittain onkin, mutta ampumaratojen läheisyydessä. Näin luin.

Jos Santahaminassa onkin vanhoja puita, niin itse saari on vasta 6000-vuotias, ja se on noussut merestä aste asteelta maankohoamisen myötä. Ja jatkaa edelleen nousemistaan.

Santahaminassa on kuljettu ja asuttu jo kauan. Viikinkiaikoina ilmasto oli lämpimämpää ja saaressa kasvoi luonnostaan mm. tammia. Keskiajallakin saaressa asuttiin, ja sen aikaisia rakennuksen jäänteitä kartoitetaan tänä päivänäkin. 

Tämän kummun alla, kilpikaarnaisen männyn juurella, on keskiaikainen asumus. Etualalla toinen oppaamme, Pentti Alanko.

"Mennään käymään vielä meren rannalla!" Jarmo Nieminen kiirehti ryhmää.

Niinpä kävelimme kapeata polkua pitkin Radioniemen kärkeen, josta on suora näkymä Helsingin rantaan. Takana kaukana oikealla siinsi tuttu Tuomiokirkon torni ja satama-alueella näkyi ainakin kolme suurta matkustajalaivaa. Ja aivan Santahaminan editse kulki hiljalleen Eira-hiililaiva, nimensä mukaisesti mustanpuhuva kuin lastinsakin.

Eira-hiililaiva oli juuri ohittamassa Santhaminaa, Helsingin rannalla näkyy useampikin suuri ja valkoinen matkustajalaiva.

Kello kulki, oli aika palata jo takaisin sotilaskodille. Palasimme takaisin vanhojen, aikaisemmin käytössä olleiden, mutta nyt tyhjillään olevien rakennusten kautta. Taloihin olisi tulijoita, mutta ne on laitettu asumiskieltoon.

Hylätty Radioniemen rakennus on venäläisen rakennustaidon tyylinäyte. Näissä rakennuksissa asui aikoinaan radiotoiminnan huippuosaajat, nyt ne ovat asumiskiellossa.

Jo käytöstä poistunut punatiilirakennus.

Mutta summa summarum. 

Santahamina on 400 hehtaarin kokoinen alue ja meillä oli aikaa tutustua saareen noin neljä tuntia. Saarella kasvoi valtavasti kasveja, joita en nyt kuvina esittele, koska niiden kukinta-aika oli jo ohitse esim. kyläkarhiainen, idänhierakko, pikkutakiainen, harmio, ketunsara jne jne. Mutta ryhmän kasvitieteilijöitä kuvien kauneusarvon vähyys ei haitannut laisinkaan, sillä oli kasveja, joita ei edes voi kuulema tunnistaa ennen siementen kypsymistä. Näin minulle kerrottiin.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, kuinka monet luonnonkasvit risteytyvät keskenään ja niistä syntyy uusia muunnoksia. Ja etsiä näitä alkuperäisiä kasveja muunnosten joukosta. Mitä kaikkea sitä oppiikaan, kun kulkee itseään tietävämpien joukossa. Suosittelen sitä kaikille.

Ja lopuksi, mitä opinkaan...

Luonto on koko ajan muuttuva,

koko ajan uutta luova 

ja koko ajan vanhasta luopuva. 

Siis mikään ei ole niin pysyvä asia
kuin kaiken muuttuminen.

Koko ajan.

Hiljainen sade

Istuin käpertyneenä kuistin tuolilla villahuopa ympärilläni ja kuuntelin sateen ääntä. Kuului tasaista, hiljaista ropinaa.

Sieltä täältä kuului veden loraus, kun vesi valui vesisaavin reunan ylitse; kun vesiränni vuoti ja vettä tippui maahan laatalle; kun kuunliljan lehdelle kertynyt vesilammikko täyttyi ja lehti antoi periksi, taipui ja vesi lorahti maahan. 

Kuulin, kuinka tuuli suhisi hiljaa puiden latvoissa. Kuului havinaa ja huminaa. Tuuli pyöritti saarnen oksia ja lehtiä, mutta vieressä kasvava terijoensalava oli aivan hiljaa paikallaan. Näin, kuinka saniaisen lehden heiluivat. Kaikki eri tahtiin ja eri aikaan.

Talon ohitse hurahti auto, muuten oli hiljaista. Linnut eivät laulaneet, naapurit eivät puuhailleet pihoillaan, leikkivien lasten ääniä ei kuulunut. Ihmiset olivat sisätiloissa, kuka missäkin puuhissaan.

Avasin ulko-oven ja astuin sisälle. Televisio oli auki ja undulaatit sirkuttivat innoissaan. Ne eivät tienneet sateesta mitään. Katsoin ikkunasta ulos. Mustarastas istui sateessa varaston katolla ja etsi katseellaan syötävää. Sitä ei pieni sade haittannut. 

Mutta ei aikaakaan, kun sade väistyi auringon tieltä, ja sen valo ja sateen jälkeinen kosteus saivat luonnon huokumaan silkkaa onnea.

Tätä odotan, samanlaista hiljaista sadetta kuin viime kesänäkin oli. Tämän kesäisen pitkän kuivan kauden jälkeen.